KORPI
Sanoistasi, katseistasi, käytöksestäsi. Olen varma, ettet voi kieltää sitä.
LIISA kyökin ovella, reippaasti.
No tulkaa nyt syömään. Puuro on pöydällä ja lapset odottavat…
EMIL ilostuen.
Kiitoksia. Kyllä tullaan! Minulla onkin nälkä kuin sudella,
(Aikoo lähteä Liisan jälkeen, mutta silloin sanoo tämä.)
KORPI hiljaa, päättävästi.
Älä mene vielä, Emil! Minä tahdon tietää sen heti!
EMIL kiihkeästi, pyytäen.
Mennään syömään ensin isä…
ANNI suostutellen.
Niin, isä! Kai se jotain pahaa kuitenkin on. Mutta eikö se ollutkaan
Sannista?
KORPI katkerasti.
Syömään ensin?
LIISAN ÄÄNI
No ettekö tulekaan sieltä? — Lapset odottavat niin kovin…
EMIL pyytävästi.
Niin isä… Voitte syödään paremmalla ruokahalulla. Kyllä sellaiset ehtii kertoa illallisen jälkeenkin.
ANNI hellästi.
Niin isä, tulkaa vain syömään.
KORPI synkästi, kuohahtaen.
Älkää ärsyttäkö enää minua! Pidättekö minua niin heikkona raukkana, etten jaksa kuulla totuutta, että jonkun poikasen täytyy kantaa minun kuormani kunnes olen ehtinyt syödä? Minä tiedän, että se koskee minua.
EMIL hitaasti, katkonaisella äänellä.
Niin isä, kyllä se koskee… Nähkääs, Aino oli tänään nähnyt mestarin pöydällä… patruunalle kirjoittaman kirjelmän, jossa oli… että uudesta vuodesta…
(Vaikenee.)
ANNI jännittyneenä.
Mitä Emil? Mitä uudestavuodesta?
EMIL käheästi.
Silloin alennetaan kaikkien työläisten palkat kolmannella osalla…
(Äänettömyys.)
LIISA aukaisee hetken kuluttua oven ja lausuu leikillisen moittivasti.
No, eikö teille enää maistu joulupuurokaan?
KORPI synkästi, käheästi.
Ei nyt maistu joulupuurokaan, Liisa parka.
Esirippu.
Ensimmäinen näytös.
Toinen kuvaelma.
Oikealla on suuri kirjoituspöytä, samalla puolella nurkassa pieni hylly ja seinämillä joukko tuoleja. Sisäänkäytävä on vasemmalla ja perältä johtaa ovi mestarin lepohuoneeseen.
Mestari Holm istuu parhaillaan pöydän ääressä kirjoittaen. Hän on lihavahko, pyöreävatsainen; kasvot paksuine huulineen ovat punakat, ja pienissä, vilkuilevissa silmissä kuvastuu sekaisin röyhkeyttä, pelkuruutta ja oveluutta.
Hetken kuluttua hän lopettaa ja tarkastaa kirjoitustaan. Sitten painaa sähkökelloa, senjälkeen aukenee ovi ja pikkupomo astuu sisään.
MESTARI uteliaasti.
No, mitä ne siellä tuumivat julistuksesta? Ovatko tyytyväisiä?
POMO äänessään peitetty katkeruus.
Eiväthän ne tietysti tyytyväisiä ole — eikä se ole ihmekään, sillä…
MESTARI terävästi.
Ei ole ihmekään — kuinka niin?
POMO arastuen.
Kun tuota… tuota palkkoja juuri syksyllä alennettiin.
MESTARI
Mutta ettekö te ymmärrä, että nyt on sopiva tilaisuus, kun koko maassa vallitsee ankara työttömyys? Me saamme työväkeä vaikka kuinka paljon — jolleivät tahdo tehdä työtä sillä palkalla jonka patruuna määrää.
POMO arasti, moittien.
Mutta eiköhän se sentään ole väärin? Millä sellaisetkin tulevat toimeen, joilla on suuret lapsilaumat, kun on ennenkin ollut huonoa. Jos sattuu sairautta ja muuta tällaisena talvena, niin…
MESTARI kylmästi, keskeyttäen.
Jaa, mitä se meitä liikuttaa. Muuten pyydän huomauttaa, että teidän mielipiteenne ovat kerrassaan sopimattomia työnjohtajalle. Jos te alatte niitä julistaa muuallakin kuin minun läsnäollessani — niin… — (Naputtaa sormellaan pöytään; peitetysti uhaten.) — Teidän pitäisi muistaa, että tämä on herra patruunan toimenpide, ja jos hän saa tietää miten te olette sitä arvostellut, niin tuota — te ette tule kauan täällä toimimaan…
POMO pelästyen.
Enhän minä mitään… muuten vain… Enhän minä tietysti tahdo arvostella…
MESTARI
Kas niin. Menkää siis katsomaan ovatko kaikki työmiehet paikoillaan.
(Toisellaisella äänellä.) Jaa, käskekää mennessänne Anni Korpi tänne.
POMO nöyrästi ja alakuloisesti.
Kyllä, herra mestari, kyllä minä…
(Menee.)
MESTARI sytyttää sikaarin ja katselee levottomana ovelle. Hetken kuluttua tulee sisään Anni Korpi ja seisahtuu odottaen ovelle.
ANNI arasti.
Herra mestari on kutsunut minut. Mitä olisi…?
MESTARI mielistellen.
Niin, minulla on sinulle asiaa… työtä… Istuhan nyt ensin.
ANNI peitetyn terävästi.
Eihän työaikana sovi istua…
MESTARIN silmät välähtävät, mutta sanoo suojelevalla, lempeällä äänellä.
Istu nyt vaan — minähän annan luvan…
ANNI
Kyllä minä seisoakin jaksan…
MESTARI niinkuin ei kuulisikaan.
Miten olet jaksanut viime päivinä? Oliko sinulla hauska joulu?
ANNI kylmästi.
No olihan se…
MESTARI kaksimielisesti.
Ja lahjoja tuli kai oikein paljon?
ANNI
Kuinka mestari niin luulee? En minä saanut ainoatakaan lahjaa.
MESTARI purevasti.
Todellakin! Ja minä luulin niitä tulleen oikein summassa kun ei minunkaan pieni lahjani enää kelvannut.
ANNI
Ymmärtäähän mestari, ettei minun sovi ottaa sellaisia lahjoja…
MESTARI kuin ihmetellen.
Mikä siinä olisi sopimatonta? Jos tahdon antaa lahjan ystävälleni jota rakastan — jonka tahtoisin omakseni, niin…
ANNI keskeyttää, harmista punastuen.
Eikö mestaria hävetä puhua tuolla tavoin? Ettekö ymmärrä, miten väärin se olisi, kun teillä on kotona rouva ja lapset, ja…
MESTARI
Voi Anni kulta! Etkö sinä sitten ymmärrä, ettei rakkaus välitä, onko naimisissa vai ei… Ja minkä minä nyt sille voin, että rakastan sinua — etten saa sinua mielestäni? Eikä se sitäpaitsi niin kauhea asia ole, kaikilla paremmilla ihmisillä on joku toinen, jota he rakastavat — vaikka ovatkin naimisissa. Älä siis…
(Lähenee Annia.)
ANNI katkeran ivallisesti, siirtyen poispäin.
Mestarillahan on toisia, montakin — jos se kerran on välttämätöntä paremmille ihmisille! Miksi te siis minua kiusaatte?
MESTARI teennäisen moittivasti.
Voi Anni! Sinäkö syytät minua kiusaamisesta, vaikken ole tahtonut sinulle muuta kuin hyvää? Sinä et välitä vähääkään minun tunteistani, lähetit lahjanikin sillälailla takaisin. — (Ottaa taskustaan kellon ja lähenee taas Annia.) — Ota tämä edes… otathan Anni…
ANNI tuskastuneena.
Välitättekö te minun tunteistani, kun yhtämittaa puhutte sitä samaa, vaikka monasti olen sanonut etten voi teistä pitää? Miksi te nytkin tyrkytätte väkisin lahjaanne kun minä en sitä tahdo?
MESTARI
Enhän voinut aavistaa, että sinä tulet siitä entistä katkerammaksi. Odotin minä edes ystävällistä sanaa, katsetta — ajattelin, että sinä sentään lopulta alat ymmärtää, tulet minun ystäväkseni… Minä järjestäisin kaikki niin hyvin, saisit kaksinkertaisen palkan, ja…
ANNI punastuen harmista ja häpeästä.
Te tahtoisitte tuollaisella kellolla ostaa minut, mutta se ei tapahdu! Minä en tee koskaan sellaista rikosta! Olenhan jo sanonut, että pidän toisesta — että minulla on sulhanen, Kaarlo…
MESTARI silmät välähtäen; hillitsee itsensä tekeytyen hämmästyneeksi.
Kas, kun en lainkaan muistanut! Minähän kuulin jo tuon asian! Ja kuulin minä sen yhteydessä muutakin… — (Vaikenee, katsoen Annia, ja kun tämä ei puhu mitään, jatkaa ikäänkuin säälien.) — Niin, olen vaan kuullut sellaista, että sinun tuota… täytyisi mennä… — (Hän venyttää tahallaan sanojaan, tuijottaen kaiken aikaa läpitunkevasti Annia, ja lopulla vaikenee.)
ANNI tuskastuen.
Mihinkä niin?
MESTARI tuijottaa yhä Annia, lausuen painokkaasti.
Niin — että sintin täytyisi mennä hänen kanssaan naimisiin — mahdollisimman pian… Onko se totta?
ANNI punastuu ja huudahtaa silmät säkenöiden.
Kuinka mestari voi luulla minusta sellaista! Luuletteko minut sellaiseksi?
(Kääntyy poispäin.)
MESTARI myhähtää ensin tyytyväisenä, sitten lausuu ankarasti.
Mitä sinä teeskentelet? Kyllähän minä tiedän, että nuoret tehtaalaiset keskenään ihan tuota… ihan…
ANNI keskeyttää tulisesti.
Mutta minä en!
MESTARI jatkaa aivankuin samaa lausetta ja hänen pienissä silmissään välkähtää kavala, ivallinen ilme.
Ihan suutelevat… No, etkö sinä siis koskaan ole sitä tehnyt?
ANNI kääntyy hämmentyneenä toisaalle, eikä vastaa mitään.
MESTARI
Etkö sinä voi vastata? Vai myönnätkö sen vaitiolollasi?
ANNI sammaltaa suuttuneena, häveten.
Miten mestari kysyy sellaista..? Eihän se kuulu… tuota…
MESTARI keskeyttää ilkeästi.
Minulleko? Vai ei kuulu minulle? Hyvä! Minä taas luulen, että se kuuluu hiukan minullekin. — Minä huomaan, että sinä olet juuri hänen tähtensä kohdellut minua kuin kerjäläistä! Kiusannut minua kylmyydelläsi ja samaan aikaan suudellut ja rakastellut häntä. Eikö niin? Vai kiellätkö, ettet rakasta tuota nulikkaa?
ANNI seisoo häneen selin, äänettömänä ja hämmentyneenä.
MESTARI yhä kiihtyen.
Jaha! Sinä myönnät sen! Vai niin. Tuota lurjusta minä siis saan kiittää kaikesta. Tuollaisen tähden olet sinä siis pitänyt pilkkanasi minua, naureskellut sen kanssa takanapäin minua — minua! — (Uhkaavasti.) — Mutta sen täytyy nyt loppua.
ANNI naivisti, pelokkaasti.
Ei herra mestari… en minä ole koskaan nauranut teitä. Eikä Kaarlo ole lurjus… hän on niin hyvä, siivo ja rehellinen… Kaikki pitävät…
MESTARI kiukkuisesti.
Hän on lurjus — kirottu lurjus! Ja minä en enää kärsi sitä peliä, jota te yhdessä harjoitatte! Huomispäivänä minä ajan hänet pois tehtaasta, koko läänistä! Se on nyt sanalla sanottu.
ANNI änkyttää tolkuttomasti.
Oi herra mestari, älkää ajako häntä pois työstä — — hän ei ole mitään pahaa tehnyt… Aina tehnyt työnsä hyvin, ollut säännöllinen ja altis ja…
MESTARI keskeyttää ärjäisten.
Vaiti, sanon minä! Minä en viitsi kuunnella sinun lörpötyksiäsi. Huomenna hän lähtee — ja' samalla sinä, isäsi, veljesi, kaikki — koko roikka!
ANNI vaikenee ikäänkuin jähmettyneenä; sitten sammaltaa tuskallisesti.
Isä… isäkin…? Ei, ei… Mihinkä isä ja äiti sitten joutuvat tällaisena työttömänä aikana — ja niin monta lasta… Älkää sentään eroittako isää työstä… Hyvä mestari…
MESTARI keskeyttää järkähtämättömästi.
Se riippuu nyt kokonaan sinusta. Jos olet järkevä, niin ehkä annan heidän jäädä. — (Pahanenteisesti.) — Mutta ellet… ellet sinä…
ANNI keskeyttää tuskallisesti.
Älkää, herra mestari! Isä on ollut niin kauan täällä — koko ikänsä ja, ja… — (Miltei vaikeroiden.) — Niin, ettekö te sitten ymmärrä, että minä en voi, minä en voi…
MESTARI
No, sitten ei siitä enää kannata puhua. — (Ankarasti.) — Minä en anna itseäni pilkata!
ANNI
Voi hyvä mestari, mitä te aiotte… Armahtakaa nyt tämä kerta, älkää…
(Purskahtaa itkuun.)
MESTARI antaa Annin itkeä hetkisen, tuijottaa vain kummallisen tutkivasti. Sitten hänen katseensa muuttuu neuvottomaksi, hän lähenee, taputtaa hyväillen Annin olkapäätä ja hänen äänessään värähtää levottomuus ja hellyys.
Auni älä itke, en voi sitä kestää… Anni ota edes tämä ja ole hiukan ystävällinen minulle. Ota nyt Anni, äläkä itke Anni. Katsos miten kaunis se on — perätkin ovat kullasta… Se maksaa kolmattasataa markkaa…
ANNI nyyhkyttäen.
Miten minä voisin sen ottaa, sanoa että olen saanut sen teiltä?
Jokainen ajattelisi heti, että…
MESTARI kiihkeästi kuiskien.
Eihän sinun tarvitse sitä heti näyttää ja sitten jälkeenpäin voit keksiä jotain, sanoa että olet kauan säästänyt sitä varten. Ota Anni — minä pyydän. — (Työntää kellon Annia taskuun, sanoo mahdollisimman lempeästi.)
Kas niin, Anni. — Älä nyt itke. Minä en voi katsella sinua itkevänä — se koskee niin sydämeeni. Jospa vain tietäisit, miten silloin kärsin — ja aina… Ja sinä voisit lopettaa kärsimyksen! kun vaan tahtoisit — voisit muuttaa kaikki hyväksi… meille molemmille…
ANNI yhä itkien.
Mutta sehän olisi valhe… minä tuntisin aina, että olen tehnyt rikoksen. Ei, minä en voi ottaa sitä… Ottakaa se takaisin…
MESTARI tarttuu hänen käsiinsä puhuen yhä kiihkeämmin.
Rakas Anni! Onko sekin mielestäsi rikos? Jospa vain tietäisit, miten syvästi sinua rakastan — niin et puhuisi noin… Minähän tahdon tehdä kaikki, mitä tahansa sinun hyväksesi, kun vain olisit toisenlainen… Anni, sinä saisit suuremman onnen — — —. sinun ei enää koskaan työssä tarvitsisi työssä käydä… minä korottaisin sinut konttoristiksi. Opettaisin sinulle kirjanpidon, veljesi pääsisi monttöriksi ja isäsi alityönjohtajaksi eikä huominen palkanalennus lainkaan koskisi heitä. Niin, sen järjestäminen on minulle helppoa — se olen minä, joka tässä tehtaassa määrään! Ajattele siis mikä valta minulla on! Etkö edes omaistesi tähden koeta olla järkevä — ajatella minunkin mieltäni…?
ANNI on monta kertaa koettanut keskeyttää mestaria; huudahtaa epätoivoisesti.
Herra mestari… Älkää puhuko enää… minä en voi! Kuinka minä sitten enää voisin olla täällä, katsoa ketään silmiin?
MESTARI huomaa Annissa horjuvaisuutta ja jatkaa yhä kiihkeämmin.
Oi Anni, minkätähden sinä kiusaat minua? Eikö sinulla ole lainkaan sydäntä? Sinä et yhtään ajattele, miten paljon olen kärsinyt sinun tähtesi… Älä nyt enää ole tuollainen! Tule nyt edes katsomaan minun huonettani. Ja luota minuun…
(Koettaa vetää Annia huoneeseensa.)
ANNI ponnistelee vastaan, rukoillen hätäisesti ja tuskallisesti.
Oi mestari hyvä, älkää nyt… Antakaa minun olla… Lakatkaa… Minä koetan, lupaan ajatella… Älkää…
MESTARI kähisevin äänin.
Anni, minä pyydän, rukoilen sinua! Ajattelu, mikä onni sinulle tulisi! Sinä et tiedä, miten hyvin kävisi omaisillesi — etkö sinä tahdo edes heidän parastaan…?
ANNI näyttää menehtyneeltä ja katsahtaa hätääntyneenä ovelle.
Kyllä, kyllä tahtoisin, mutta en voi, en voi… Päästäkää, minä lupaan ajatella — minä tulen huomennakin, kun vain päästätte! Päästäkää! — (Kun mestari ei laske, kirkasee hän äkkiä.) — Apua, Kaarlo!… Kaarlo!
MESTARIN sieramet laajenevat, silmät pienenevät naskalinteräviksi ja hänen äänessään kuvastuu sekaisin intohimo, pelko, raivo ja voitonriemu — se muistuttaa miltei käärmeen sähinääa.
Vaiti! Jos vielä kerran huudat — niin se lurjus viedään täältä ijäksi…
ANNI änkyttää kauhusta vavisten.
Mitä, mitä…? Se ei ole mahdollista…
MESTARI
Se on mahdollista! Hän on täällä yhdistyksessä puhunut sillätavoin, että jos vihjaisen kaupungin santarmeille, niin hänet viedään tavallista kauemmaksi — josta hän ei palaja koskaan. Kuinka sinä uskalsit huutaa häntä — pilkata minua? Sillä hän on minun kädessäni!
ANNI rukoillen.
Mestari… antakaa anteeksi jumalan tähden… En tahtonut huutaa… en itsekään ymmärrä… Älkää antako ilmi häntä! Älkää, hyvä mestari, älkää! Minä kuolisin… Minä teen mitä tahansa, kun vaan…
MESTARI pidätetyllä voiton riemulla.
En minä odottanut noin suurta loukkausta sinulta. Mutta minä annan vielä senkin anteeksi, jos näytät, ettet tahtonut minua pilkata. Jos huomenna työajan jälkeen jäät tänne, niin minä lupaan, että omaisesi saavat jäädä työhön entisellä palkalla, ja kaikki tulee niinkuin olen puhunut.
ANNI hätäisesti sammaltaen.
Kyllä minä sitten tulen huomenna… huomenna… — (Kuin havahtuen.) —
Ei, ei — en minä sentään voi — se olisi liian kamalaa.
MESTARI uhkaavasti.
Mitä, pilkkaatko sinä vielä silläkin tavalla? Ensin lupaat ja sitten kiellät — aivan kuin ärsytät! Ei — se on liikaa! Minä lähetän hänestä kirjelmän vielä tänään!
ANNI parahtaa epätoivoisesti.
Oi älkää, jumalan tähden! Minä tulen… lupaan tulla…
MESTARI raskaasti.
Tuletko siis varmasti! Jos sinä vielä tässä pettäisit minut, niin silloin en enää armahda ketään! Tuletko?
ANNI
Minä tulen…
(Vaipuu kalpeana polvilleen.)
MESTARI nostaa Annin ylös alkaen taluttaa huoneeseensa, toistellen
Anni, Anni, sinä voit pahoin… Tule ottamaan vettä… tule minun huoneeseeni.
ANNI epätoivoisesti.
Oi älkää mestari… jumalan tähden en voi tulla, nyt… Päästäkää!
MESTARI käheästi, uhaten.
Älä vain huuda! Muista mitä siitä seuraa…
ANNI kuin sekopäisenä.
Hu, en minä huuda… kun ette vain… mestari hyvä — minä lupaan tulla huomenna varmasti. — (Mestari vie hänet puoliväkisin sisään sulkien oven.)
Oven takaa kuuluu Annin pelokas nyyhkytys ja rukoileva kuiskaava ääni, vuoroin taas mestarin matala, kiihkosta käheä kuiske katkonaisena, epäselvänä.
— Älä pelkää — istu — voit pahoin…
— Ei — hyvä mestari — menee ohi…
— Maista nyt — virkistää…
— En voi — viiniä — päästäkää…
— Älä nyt — ymmärrä — omaisesi…
Sen jälkeen ei enää eroita sanoja; ne hukkuvat kaukaiseen kohinaan joka vähitellen lähenee; sen synnyttävät satojen askelten jyminä ja ihmisjoukon sekava puheensorina, josta ei vielä sanoja eroita. Se lähenee, kiihtyy ja lopulta pysähtyy ulkopuolelle ja sen seasta kuuluu kiihtyneitä
HUUTOJA
— Ne aikovat tietysti tappaa meidät nälkään!
— Tietysti! Eihän sillä palkalla elä…
— Mutta se on pirullista, ettei sillä heti kuolekaan!
— Älä ole siitä huolissasi — kyllä tämän alennuksen jälkeen kuolet heti!
— Se on selvä se!
— Kun oikein nälkäpiiskuri suunnittelee, niin kai se tepsii!
— Oikein! Tietysti se mestarin työtä on!
— Tietysti! Sehän syksylläkin oli ehdottanut!
— Menkää sisään! Ei se tästä parane!
— Menköön Korpi ja Suonpää sisään! Kyllä me odotamme täällä!
— Halonen myöskin!
Kuuluu Halosen vastustava ääni.
— Mene nyt vain! Ei se sinua syö!
— Ei se ainakaan purematta nielase!
— Ei kukaan paljaista luista huoli!
— Mene sinäkin Emil — silloin se ei kuitenkaan kaikkia syö!
— Mene vaan! Olet vähän lihavampikin!
Joitakin katkeria naurahduksia.
Melu hiljenee ja sitten aukee ovi; Korpi, hänen poikansa Emil, Halonen ja Kaarlo Suonpää astuvat sisään. Edellinen on suurikokoinen, vielä voimakas mies, vaikka ankara työ ja huolet ovatkin uurtaneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa; Halonen on kovin laiha, kalpeilla kasvoillaan masennus ja arkuus; Suonpää on solakka, jäntevävartaloinen nuorukainen, jolla on älykkäät ja voimakkaat kasvot.
Ulkoa kuuluu edelleen joukon hillittyä sorinaa.
KORPI kuin pettyneenä.
Täällähän ei ole ketään…
EMIL pilkallisesti hymähtäen.
Onkohan kettu paennut pesästään!
KAARLO
No, odotetaan täällä vaikka huomisaamuun asti! Sitä asiaa ei jätetä.
KORPI hiljaa, lujasti.
Sitä ei voi jättää. Jos nyt vielä alennettaisiin palkat kolmannella osalla, silloin tulee monelle suurperheiselle suorastaan nälkäkuolema.
HALONEN
Niin se on, ei sillä saa…
(Hän vaikenee, sillä mestarin huoneen ovi aukenee ja kynnykselle ilmestyy Anni, hätääntyneenä, vapisevana, vaatteet ja tukka hieman epäjärjestyksessä. Kaikki aivankuin jähmettyvät hämmästyksestä. Äänettömyys.)
KORPI hiljaa, käheästi.
Sinä täällä… Mitä sinä teit siellä?
ANNI nyyhkyttäen.
Minä olin… olin tomuja pyyhkimässä…
KORPI ärjäisten.
Valehtelet! Sano heti, mitä sinulla on täällä tekemistä!
ANNI kuin menehtyneenä.
Mestari… tuota noin, käski… — (Huomaa Kaarlon, pelästyy yhä enemmän ja sopertaa vavisten.) — Kaarlo… täällä…?
KAARLO on seissyt kalpeana ja liikkumattomana — niinkuin raivo ja hämmästys olisi lamauttanut hänet.
Niin, minä olen täällä… Mutta mitä sinä teet täällä? Mitä sinä olet tehnyt…?
ANNI tolkuttomasti.
Jumala auttakoon! En minä mitään…
KAARLO raivoisasti.
Mitä sinä olet tehnyt? Vastaa minulle. Oletko sinä, sinä…? Onko, onko se totta?
MESTARI tulee huoneestaan ja karjaisee röyhkeästi.
Mitä tämä merkitsee? Mitä te täällä rähisette? Ulos jokainen!
KAARLO
Konna!… Mitä te olette tehnyt hänelle?
(Aikoo hyökätä mestarin kimppuun, mutta Korpi saa kiinni hänen olkapäästään.)
MESTARI lähenee pari askella ja ähkyy pelästyksestä ja raivosta vavisten.
Vai niin… vai niin! Vai sinä hyökkäät minun kimppuuni! No, no… Te näitte sen, te voitte todistaa sen! — (Kaikille.) — Ja ettekö kuulleet, mitä sanoin? Ulos!
KAARLO hiljaa, raskaasti.
Te ette pääse tästä asiasta niin helpolla kuin luulette.
KORPI Kaarlolle hiljaa.
Tule järkiisi. Ole hiljaa! — (Mestarille.) — Emme me sillä tavalla ulos lähde. Olemme tulleet puhumaan tärkeistä asioista.
MESTARI
Mistä asioista? — (Kuuntelee jonkun sekunnin ja huomaa joukon hillityn sorinan ulkopuolella.) — Mitä asioita teillä on? Keitä, mitä rähinää tuolla on?