KORPI
Mutta me emme enää aio vapaaehtoisesti nälkään kuolla! — (Katsahtaen itkevään Anniin ja jatkaa yhä kasvavalla katkeruudella ja tuskalla.) — Ja sinä, sinä… mitä sinä olet tehnyt tyttärelleni? Vieläkö sinä hänetkin tahdot uhriksesi! Eivätkö entiset riitä…? Ei siitä vielä ole viikkoakaan kun viimeinen haudattiin — siellä se makasi meidän aitassa jäätyneenä…
MESTARI on muuttunut kamalan näköiseksi kuullessaan nuo murhaavat syytökset; mutta äkkiä hän keskeyttää syyttäjänsä, karjaisten raivoisasti.
Mitä? Mitä? Mitä tämä oikein on? — Mitä sinä tarkoitat? Te olette minun konttorissani! Ulos! Ulos! Ulos!
EMIL hurjasti.
Vieläkö sinä karjut! Ellet nyt ole hiljemmin, niin — niin piakkoin tulee toiset odottamattomat hautajaiset…
KAARLO hiljaa, hammasta purren.
Tietäkää nyt, että teidän täytyy lopettaa mustat tekonne! Ymmärrättekö te?
KORPI hilliten itsensä.
Älkää viitsikö sanoa enää mitään hänelle — puheet eivät tässä auta!
Eikä väkivaltaisuudet! Niistä olisi vain heille hyötyä. — (Lujasti.) —
Loppu tästä on kyllä tehtävä — mutta toisella tavalla!
(Menevät ulos, paitsi Kaarlo, ja ovi jää raolleen. Joukon sorina lakkaa, syntyy miltei kuolemanhiljaisuus. Sitten kuuluu Korven mielenliikutuksesta väräjävä ääni.)