I.
Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain muodottomiksi suurentuneet mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin riitelevien jättiläisten haamut.
Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, lopettaessaan seuraavasti:
— Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme voi kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.
— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vaan olevani sitä mieltä, että ministeri M., viimeisen hirmujulistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen…
— Mitä se hyödyttäisi, huomautti eräs rauhallisella äänellä.
— Hyödyttäisi, — hyödyttäisi - kiivastui nuorukainen. — Ainakin olisi yksi kaikkein pahimpia sortajia poissa, se pelottaisi toisia ja lamauttaisi niiden sortohalua… Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä…?
Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.
— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, — kuului äskeisen kysyjän rauhallinen ääni. — Minusta pitäisi meidän joka asiassa ensimäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se silloin toisiin vaikuttaisi?
— Hyvä! hyvä!
— Oikein puhuttu?
— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. — Se ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.
— Anna kuulua!
— Selitä!
— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniiltia… Kun sitten palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme… Ja kaikki lentää atoomeiksi.
Eräs lihava lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.
— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, ennenkuin sinut siepataan sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa… Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi…
Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru.
Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä ääniä:
— Mitä sinä naurat?
— Mitä tämä on?
— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?
— Selitä…
Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä kuvastui katkeruus ja harmi:
— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin taskustaan sammaltaen käheästi:
— Mitä tämä on…? Hän taitaa olla provokaattori…
Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina istumiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.
— Pistooli pois!
Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, multa kun hän samalla kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin hypnotisoituna.
— Mitä sinä nauroit…? Mitä sinä tarkoitat..? — kysyi tukehtuneella äänellä lihava mies.
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista — mutta nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat ehdotuksensa tehneet.
— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan, etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat yhä useampiin ja…
Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:
— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin uskovaisempi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.
Kuului hermostunutta, pilkallista naurua: se näytti koskevan ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen uhman ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.
— Eipä taida olla sinullakaan.
— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan — rohkeista teoista», — huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs toinen, joka on niistä aina puhunut!
— No, ei siis ole kenelläkään mitään varmaa…
— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella, tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.
Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:
— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin varma on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen…?
— En!
Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:
— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle.
Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…
— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.
— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis…
Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin, ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:
— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja…
Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut ihminen… Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäisi otsaansa ja äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.
Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:
— Onko se todellakin mahdollista…? Tuo pallo…
— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden menetin kätenikin. Mutta minä olen myöskin varma, että räjähdysainekysymys on siinä kehittynyt huippuunsa. Tämän pallon, sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin pommilla.
Maksimin kasvoissa välähti jotakin kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa lisäsi:
— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää kaiken ympärillään.
Sama painostava äänettömyys.
— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä, soinnuton ääni.
— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! Tahdomme!
— Onko se tarpeen…? — kysyi joku epäröiden.
— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä provokaattoriksi. Minä tiedän, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia… Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen tiedän…
Maksim vaikeni hetkeksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä mykkinä niinkuin näkisivät hänet ensikerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä — epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on vierellä vihamielinen petturi… Mutta viha, samasta syystä syntynyt viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän…
— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä, tukehtunut ääni.
Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin sormellaan lausui hitaasti ja… läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi, Nikolai? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan…?
Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten lausui entistä hitaammin: — Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa…
Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolemankalpeiksi; toisten silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva katse osui, hän hätkähti kuin terävän puukonkären sattuessa; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki… Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat kiristivät hampaitaan kuin haavoittuneet tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:
— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi saanut jotain parantumatonta haavaa noilta… Samoin alakomiteoissa. Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt? Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää — varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja useita muita sangen rumasti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä sentään koskaan petä minua tai toisia tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei…?
Viime sanat lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja sitten tapahtui jotain tavatonta…
Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja sammalsi vapisevin äänin:
— Anna minulle anteeksi… Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt…
Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.
Maksim hymyili omituisesti, puristaen hänen kättään ja hänen äänensä värähti lämpimänä ja veljellisenä:
— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt — ja sinähän olet onneton.
Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja kuiskasi katkonaisesti:
— Kuinka minäkään enää voin… silmiäni näyttää… kun olen ollut niin…
— Veliparka, — värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin… Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni, jonka jälleen olen löytänyt…
Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään…
— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti
Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.
— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron miten minä olen ajatellut…
Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden jälkeen:
— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti, keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — ja tätä murroskautta voimme me käyttää hyväksemme.
— Miten? — kuului käheä kuiskaus.
— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana. Hän on järjestänyt, niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.
Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä ja sitten Aleksei äkkiä huudahti kuin pelästyen:
— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja…
Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:
— Eivät ne osaa ampua.
Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahtuksia:
— Eivät osaa…
— Selitä, millä sen estää…
— Onko se totta?
— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti hämärän tultua.
Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia. Lopuksi selitti hän lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa pääkohdat.
— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.
Maksim vastasi tyyrfesti:
— Samassa maassa on kouluutettu… kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit kaikkeen.
Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:
— Mutta… onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan…?
— Jos te vain tahdotte?
Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella, ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.
Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useammille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa ja sitten muuttuu kaikki: suuremmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia ja yhtäkkiä tietoisuus, että heidän hallussaan on noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini…
Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa? — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta…? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan taistella — ja se on hänen ansionsa…
Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:
— Mutta Maksim, oletko ajatellut miten paljon viattomia sellaisessa hukkuisi… naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se sentään olisi kamalaa… Meidän täytyy ajatella kaikkea myöskin inhimilliseltä kannalta, sääliä viattomia, sillä sääli on sittenkin eräs inhimillisyyden tunnusmerkki.
Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.
— Kyllähän meidän ohjeeksemme, tunnusmerkiksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli! Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt… Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin hän ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana on hallitus ammuttanut kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään… Ja muistathan miten viimesyksynä pikkupojat putoilivat ammuttuina alas puiston puista, niinkuin pienet linnut…
— Vaiti, vaikene… mitä sinä…? Minä vain… minun on vain kamala ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet ajaa… että hekin…
— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla. — Meidän täytyy heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi. Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähää ennen, että he jättävät kaupungin ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit… Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää meihin sama side.
Hän jatkoi edelleen:
— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme korkein pyrkimys on saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis: hävitys, kurjuus ja kuolema ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle… Kun me näitä vastaan alkaisimme suuremmoisen taistelun puhtaan säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan marttyyrikruunun, mutta älkäämme silloin sekottako siihen väkivaltaa.
Jos taas otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekottako siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että valitsemme saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.
Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialta näkyi raivosta säihkyviä silmiä, puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä…
— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi, onnellisempi, inhimillisempi…
— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien viattoman veren — ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy lyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit vapaiksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat tulevat vapisemaan kauhusta.
— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä — mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt voimattomana katsella omaisten ja tuhansien viattomien teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä — ja minä olen kuitenkin mies! Mitä tuntevat vanhukset — lesket ja orvot…? Ja nyt tuollainen voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei voi sitä heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät… Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden tuntemattomista haudoistaan…
— Ei veli - älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin. Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon, salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi, että tämä oli hänen elämänsä suurin hetki, jota varten hän oli elänyt. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä.
— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin… Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää, ellen olisi ajatellut ja suunnitellut kostoa. Vähitellen huomasin tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta huomasin, että voin kostaa perinpohjaisemmin yhdessä kaikkien vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän onnettomien koston… Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet… Ja se polttaa vieläkin.
Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta kuin olisi voimakas koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma…
Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.
Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää, haudantapaista huonetta, niinkuin näkisivät jonkun kauhean, surullisen näyn. Eräät ovat peittäneet kasvonsa, aivankuin päästäkseen näkemästä…
Maksim tuijottaa sysimustaan, pimeätä aukkoa muistuttavaan nurkkaan, hän unohtaa missä on, hän ei huomaa tovereitaan. Hän on taas näkevinään tutun, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle. Siellä riippuu jotakin tummaa heiluen vienossa kesätuulessa… Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi veljensä… Ja yläpuolella, puhtaalla, sinikirkkaalla kesätaivaalla leijailee laiskasti muutamia kylläisiä korppeja.