III.
Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö…
Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.
Ei.
Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö… huvien, hekkuman ja hurjuuksien hetki… Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta on juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä valomerenä… Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvi- ja juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna — ja senkin ylitse kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru…
Mutta he eivät tiedä…
Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain äänten pitäisi heidät herättää…
Hekään eivät tiedä…
Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin lukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja kukkien tuoksu…
Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni keijukaiset… Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa — kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat. Valitun jouhiorkesterin sävelten seasta kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa… He iloitsevat…
Sillä he eivät tiedä.
Mutta pimeydestä, joka sysimustana seinänä ympäröi kaupunkia, ilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa siirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle… Aivankuin kauheat petolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan, pyörivään ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelee laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.
Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin kuuluvan surinan — mutta kelläpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.
Kaupunki iloitsee…
Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse…
Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus himmentäen sadat sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia perustuksia myöten — ja sivu-ikkunat singahtavat siruina sisään.
Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa… Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat ja vieraat lemmenhuumastaan, alastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen… Sitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan… Jossakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.
Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen, lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät ihmiset. Välähdysten sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin koettavat he hapuillen etsiä tukea jostakin. Mutta kaikki horjuu, häviää, yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit… Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa… Ja eräs hieno nainen jonka puku säihkyy jalokivistä ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan…
Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja tuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto — ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta… Ja taas, taas leimahtaa… yhä lähempänä… lähempänä…
Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta kohden… Silloin järähtää maa, kauhixtavalla leimahduksella lennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista… Ja kun se hetken kuluttua hälvenee, ei kirkkoa enää ole olemassa… Sen sijalla suitsuaa savuava tulivuori…
Sattuu jonkun sekunnin väliaika 'ja salissa kajahtaa kammottavana kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla…
Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa, seinät horjuvat ja ikkunoista syöksähtää sisään jotain muodotonta, paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun… Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat sekavasti käsittävät, että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt.. Taas vavahtaa lattia, seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä ja savun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston naisruumis…
Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne: kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat, viinipullot, tuolit, kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään liekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta kohden…
Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huudahtaneet hurjasta kostonriemusta, nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset, mutta se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa huumaustilassa, kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat menettäneensä järkensä — luulivat katselevansa hullun harhanäkyä.
Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki — siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri… Ja minkälainen tulimeri! Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan, aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten… Ja vieläkin siellä räjähtelee — vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta kalpenee tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi.
Vihdoin räjähti heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet hätkähtivät kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen.
Leimahdukset taukosivat alhaalta ja lentokoneet lähtivät kiitämään kuin paeten pimeätä merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät ne hetken erään punaisen merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta jäälle.
Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.
Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.
Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun menehtyneiltä… Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä tuijottaa tulimerta…
Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien kivirakennusten ukkosentapainen jylinä — kaikki sekaantuu kaameaksi pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua. Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he vaan tuijottavat… tuijottavat…
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:
— Missä viipyy Maksim?
Ja toinen toistaa kuin kaiku:
— Niin, missä viipyy Maksim?
* * * * *
Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset — siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.
Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin. Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.
Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin kammottavan suuremmoinen.
Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria, vereen tahrautuneita ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva mustanpunainen savu peitti koko eteläpuolen suunnattoman hehkuvan laavavirran lailla vähitellen himmeten, tummeten ja vihdoin häipyen mustana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden takana olevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja niiden rinteillä loistivat lumiset metsät vaaleanpunertavina kuni kukkivat ruusukentät.
Maksim on kylmästä miltei jäykistynyt ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen sekavana.
Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut: hän on siis murhannut miljoonia — hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.
Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee henkeä pidättäen…
— Mitä, mitä? Ne huutavat…
Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien hukkuvien huuto. Se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän on kuulevinaan miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi…
— Äiti, äiti, äiti…
Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhdin äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää, kuuntelee, katsoo alas ja taas hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänet. Hän sulkee silmänsä, mutta näkee sittenkin, miten häntä kohden kuroittautuu lukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:
— Murhaaja! Murhaaja!
Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi… Ja Maksimin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan, alkaa hänen rintansa omituisesti hytkiä ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä onko se itkua vai naurua… Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin ja kuulee kummallisen käheän hohotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen kaameata hörkötystä pimeänä syysyönä…
* * * * *
Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat tulimerta… Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:
— Missä se Maksim nyt viipyy?
Äänettömyys.
Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana… Avara näköpiiri, luminen merenjää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan aavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys…
Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta…
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella äänellä:
— Siellä hän oli…
Ja toinen lisäsi hiljaa:
— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan sisälsi.
Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:
— Näin hän siis kuoli…?
— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kummallinen kuolema. Yksikään ihminen ei ole koskaan näin kuollut.
Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:
— Sehän on kammottavaa… Oliko hän ihminen?
— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies — suuri mies! Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli suuri loppuun asti.
Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan — kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä mieletöntä unta.
Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä kauheammalta…
Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää heidän kotikaupunkinsa —.
— Onko se mahdollista…? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit…? Häviääkö todella kaikki…? sopersi hän hiljaa huomaamattaan ja hänen nuorilla kalmankalpeilla kasvoillaan kuvastui kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui siltä kuin olisi itse iskenyt kuolettavan haavan viimeisen omaisensa rintaan ja nyt katselisi miten veri valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti epätoivo, masentava murhe ja kaipaus:
— Ei meillä enää mitään ole… kaikki, kaikki…
Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.
Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi saman tunteen niin tuskallisen selvänä. Heitä ei ole hellitty tuossa kaupungissa: siellä olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää… Mutta sitä he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun urheilukenttineen, leikkeineen; siellä oli moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen ja ainoan lemmityn, siellä sen kadottaneet. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki, kaikki… Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä, että he itkevät.
Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan. Mutta sitä he eivät huomaa — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia — jota he eivät enää koskaan näe.