II.
Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.
Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, — hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa tähden… hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta…
Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.
Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä niinkuin muinoin.
Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin… Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli… Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä — hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?
Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön flyygelin ääreen.
Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!
Hän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä kuvastui selittämättömän suuri suru — niin kuin sadattuhannet ihmiset olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla jähmettynyt tuska…
Maksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna. Ei hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän muutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun hän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, — ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.
Eräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden. — Tuttava esitti hänet tytölle — ja he keskustelivat koko illan.
Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä…
Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen luopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä kivikovaksi — Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen voisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.
Ja kuitenkin hän toivoi.
Niin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia.
Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas hän epäili…
Mutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän, tuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.
Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:
— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt… Minä rakastan sinua…
Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli heidän ensimmäinen suutelonsa.
— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.
Maksim oli liian onnellinen puhuakseen… Oi miten onnellisia he olivatkaan sinä iltana…
Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti ja siinä katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Ja se oli heidän viimeinen suutelonsa…
Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä hänet vangittiin seuraavana yönä.
Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie vangittaisiin.
Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.
Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut…
Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen. Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt näyt taas hänen silmiensä eteen.
* * * * *
Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa…
On yö. Koppi on pimeä kuin hauta… Ja kammottavan hiljaista — joskus vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa kuuluvinaan tukehtunut itku…
Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon… Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän tunnusta… Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä kuulusteluilla… Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi inhottavassa aikeessaan…
Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä… ajatellessaan tulevaa yötä… Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua — turhaan… Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei kuulu vihlovinkaan hätähuuto… ei mikään…
Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö. Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan… Sokean lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy… avuton kuin vangittu lintu häkissä… Ja taas hän istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen… Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan…
Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen miehen hiipivän koppiin… kuulee oven narinan, hiipivät askeleet… ja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät… Hän kirkasee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö Marien kimppuun… ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän hätähuudon…
Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen, aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä, terävällä… Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii käheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt lintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa… Hän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa pimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean taudin… Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan… Ja illalla hän taas tuijottaa pimeyteen… ja odottaa…
Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti järkensä… Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella pakkopaita päällä… Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään… heidän onnestaan… Se olisi ollut hirmuista… parempi, että hänen muistonsa olisi kokonaan sammunut… Ja taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu… Ehkä hänkin…
Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen silmäinsä loiste… Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät, kylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.
Marie… — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu — vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi… Ja sitä säestää viiltävän terävä hammasten kiristys… Hän kumartuu painaen kasvot käsiinsä ja kärsii… kärsii…
Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä — sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö… Hän oli katsahtanut entisyyteen ja nähnyt liian paljon…
Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä… Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu, hän voi vihdoinkin kostaa — mutta Marie on poissa, hän ei palaja. Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa — tuon loistavan katseen… joka lupasi niin paljon…
Mutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi…
Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella kuului leikkivien lasten heleätä naurua… Hän tarttuu rintaansa niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula… Hän tuijottaa hetken kuin jähmettynyt… Sitten painaa kasvot käsiinsä — hän tahtoisi itkeä…
Mutta hän ei voi itkeä — ei koskaan.
Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on kuin yöllä — ja hänen sielussaan on yö…