I
Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku vähitellen kutistui kokoon, pieneni… ja sieltä tunkeutuva vinkuva ääni muuttui yhä vihlovammaksi — tuntea, että kuolema lähestyi hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.
Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket — tuo loppumattoman pitkä kuolinkamppailu.
Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui — hän tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan — mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata piinaa.
Oi, hän olisi tahtonut huutaa — kirkaista tuskanhuudon, joka olisi jähmetyttänyt kuulijat… Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää liikuttaa itseänsä — omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin… Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina — samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla haihtua näkyvistä… aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa… Sitten tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon — ja ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui siihen väristen kuolettavassa tuskassa… Hän ei jaksanut enää, hän ei päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi — eikä missään apua… Ja hän tiesi, että se läheni, läheni… hän oli kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse…
Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu… Hän ei uskaltanut hengittää, hän ei uskaltanut katsahtaa taakseen — mutta hän tiesi, tunsi, että suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan.
Ja sitten — sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä hengähdys… ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa… Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla — paljon suurempi ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa… Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata häntä laiturin reunaa kohden…
Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta laiturilta — samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle… Yhä pimeämmäksi, pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui kylmemmältä kuin jää — mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään… Kun pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun… Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua…
Yhä syvemmälle, syvemmälle… Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema tulisi — mutta hän elää, elää… Tuo hirviö ei armahda…
Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa…
* * * * *
Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta — vain tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina, niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa — eikä pitkään aikaan mitään muuta.
Sitten kuului jotain omituista vikinää — mutta mitä? Hän koetti ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun… Mutta hän ei jaksanutkaan… Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono kosketteli hänen kättänsä… Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten…
Rotta… rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa heräsi silmänräpäyksessä… Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään häätääkseen rotan — mutta ei voinut…
Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis… Huu! Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta rintaansa… se nousi kaulaa myöten kasvoille…
Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa… niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas käärme… Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt — vain hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu…
Ah… vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään…
Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun — se oli vaatekammion haju.
Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys… Ja miksi hän on vaatekammiossa?
Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki — tuon pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket… Lääkäri oli luullut hänet kuolleeksi — ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon… Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen silmänsä — mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei yksikään lihas värähtänyt.
Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa — niinkuin ruumismadot kalvavat saalistaan.
Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien pauketta…
Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan kuollut… Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa — ja sitten unohdetaan kaikki tuskat…
Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa — ja hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen käteensä — mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä… Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen kiristeli hampaitansa… Oo… hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan — joka ei tahtonut itkeä.
Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän… Nythän hänen miehensä on tuossa — ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt… heidän rakkautensa… Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi — se osoitti miten suuresti hän rakasti..
Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se naisen korviin kuin suloisin soitto:
— Maria… Maria…
— Minä elän! — oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneetkaan.
— Minä elän… kuuletko! — huusi hän koko sielullaan, tuskan ja epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut…
Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata silmänsä — mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki helvetin tuskat.
Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui — ja hän oli taas yksin.
* * * * *
Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.
Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä, hänen ruumiinsa lämpenee — ja hän voi ehkä liikkua.
— Tämä taisi olla hyvä ihminen, — sanoi toinen eukko, kun he olivat jääneet kahden.
— Oli se. — Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin…
— Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi…
— Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin enemmän… Hahahaa!
Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.
Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:
— Jättäkää hänet tänne.
Eukot menivät.
Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa korkeimmilleen — pienen poikansa äänen.
— Onko äiti täällä…?
Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:
— Onko äiti nukkunut?
— On, lapsi…
— Minä herätän.
— Ei äiti herää enää… — sammalsi mies hiljaa ja käheästi.
— Äiti! Herää, herää!
Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.
— Miksi äiti on niin kylmä? — kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.
Mutta mies ei vastannut.
— Täällä on kylmä… Armas tuo puita…
Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja
sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
— Älä itke, isä… Älä itke.
Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin tukehtumaisillaan:
— Mene tuonne… Armas.. Saat sitten makeisia…
Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan — ja niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta…
Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän — ja hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa rajussa nyyhkytyksessä — ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi ollut halkeamaisillaan…
Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
Mutta ei…
Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
* * * * *
Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja kauhut — samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta. Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta. Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään oli paljon väkeä, jotka veisasivat…
Haa! Hänen hautajaisensa.
Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa, kuiskauksia — joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin… hän tunsi miten elämä palasi häneen… Jospa hän voikin vielä puhua…
Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle ja aiottiin naulata…
Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen lapsensa ääni:
— Ei saa naulata! Äiti on siellä…
— Viekää lapsi pois! — kuului joku matala miesääni.
— Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!
Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä, kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon voimalla arkunkanteen… ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen hentojen kynsiensä rapina — aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti ponnistellut pois häkistään… Ja kaiken aikaa huusi hän sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:
— Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!
— Viekää… Viekää! — sopersivat useat hermostuneet äänet.
Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla… Mutta se eteni… eteni… kuoli pois… Vielä kerran kuuli hän lapsensa tukehtuneen huudon:
— Äiti nukkuu…
Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin tulikuumat puukonterät… Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan — mutta tuo kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. Hänet haudataan elävältä…
Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.
Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä kuljetettiin eteenpäin — sitten hän painui alaspäin — sitten kolahti maahan.
Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.
Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa kauan, kauan… Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi vain hämärästi, että kaikki on lopussa.
Äkkiä kuului jymähdys… hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat… Toinen jymähdys… Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle… Mieletön ilo, pelko ja tuska… Voiko hän huutaa — vai onko jo myöhäistä… Hän ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun käheän ähkäyksen…
Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa… Ja kaiken aikaa hän ponnistelee, ponnistelee — turhaan.
Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen — ensimäinen suuri lapiollinen… Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot — ja vihdoinkin tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.
Mutta se oli myöhäistä… Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen…
Hän huutaa…
Mutta kukaan ei kuule… Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa, jymähdellen kuin höyryvasaran iskut… Ja kaikki muuttuu pimeäksi…
Hän huutaa…
Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua… Mutta kukaan ei kuule… Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen rintaansa painaa… hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan…
Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin ylös…
Hän huutaa…
Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset… Ja miten hirvittävän pimeätä… Hän kuuntelee… hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä jotain… Hän huutaa…
Mutta se oli viimeinen huuto… enää ei tule ääntä… ei ole ilmaa.
Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään…
Vieläkin hän kuuntelee — mutta ei kuulu mitään, ei mitään…
Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä… Ja siellä ylhäällä on valoa, ilmaa, ihmisiä — eivätkä he tiedä…
— Apua, apua… — vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta mitään ääntä ei enää tule — vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.
Hän alkaa tukehtua… Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti arkunkanteen… Mutta hän ei saa ilmaa… hän repii mielettömästi kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa — hän tuntee kuinka luu rouskahtaa…
Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee… Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka nousee sieltä syvyydestä… Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja järisten halkeavat maanalaiset kalliot….
Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata… Se lähestyy, lähestyy… Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse…
Nyt se on jo vieressä — näkymättömänä, kauhistavana…
Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana — suunnattoman suuri, jääkylmä käsi…
Se on kuolema.