ENSIMÄINEN NÄYTÖS
Näyttelijätär Mirjam Krausen huoneusto. Näkyvissä on hienosti kalustettu seurusteluhuone pianoineen, tauluineen, mattoineen; eräällä seinällä on joukko seppeleitä; kukkia on paljon ja niiden tuoksu täyttää huoneen. Kaikki osoittaa hienoa, jonkunverran synkkää vaikutusta suosivaa makua. Vasemmalla on eteinen, perältä johtaa ovi ruokailuhuoneeseen ja oikeanpuoleisesta päästään makuuhuoneeseen. Kaikilla ovilla aistikkaat, hiukan raskaat verhot.
Hänen luonaan on muutamia henkilöitä pienillä nimipäiväkutsuilla. Näkyy, että äskettäin on tarjottu kahvia liköörin kera — muutamat lasit ovat vielä puolillaan.
Mirjam istuu paraillaan pianon ääressä soittaen. Hänellä on kaunis, solakka vartalo, hienopiirteiset kasvot ja sielukkaat silmät. Jo hänen vapaa, siro asentonsa mutta ennen kaikkea hänen hienostunut kosketuksensa ilmaisee taiteilijan. "Valse triste" väräjää huoneessa niin omituisen hillittynä ja salaperäisenä, että se on vallannut kaikki vieraat.
Kun soitto on vaiennut, ovat vieraat yhä vaiti ja useiden kasvoilla kuvastuu vakavuus ja liikutus.
LINDEVALL nuori, komea mies, puhuu sydämellisesti; mutta hänen äänessään on myös hieman hilpeätä leikillisyyttä. Samalla kun kiitän meidän ihastuttavaa emäntäämme hänen henkevästä soitostaan, täytyy minun myöskin moittia häntä. Moittia siitä, että me saamme kuulla häntä niin kovin harvoin. — Mirjamiin kääntyen — Ja minun mielestäni te menettelette siinä hyvin väärin — sillä tehän olette myöskin valmis soittotaiteilija.
MIRJAM. Sallikaa…
Mutta hän ei ehdi sanoa enempää, sillä samalla Göös keskeyttää hänet huomaamattaan. Tämä on lihavahko nuori mies, pulleat kasvot sileäksi ajellut; hän on hiukan juopunut ja puhuu suuriäänisesti ja itsetietoisesti.
GÖÖS. Minä yhdyn täydellisesti tuomari Lindevallin moitelauseeseen ja luulen, että kaikki läsnäolijat yhtyvät siihen. Niin, minä vain toivon, että teillä olisi monta nimipäivää vuodessa — silloin ette ainakaan voisi kieltäytyä soittamasta!
MIRJAM. Minä pyydän, herra Göös…
LINDÉN kalpea, pitkätukkainen, luonteeltaan tunteellinen ja innostuva. Kyllä minunkin täytyy sanoa, etten ole kenenkään kuullut esittävän sitä noin hyvin. Ja minkä ihmeellisen tunnelman te saattekaan aikaan… Minusta tuntui aivankuin huoneen lävitse olisi leyhähtänyt jääkylmä henkäys… tai jokin salaperäinen varoitus. — Hiljempaa — Tai niinkuin olisi täällä esittänyt tanssinsa näkymätön kuolema…
LINNEA hieman lihavahko keski-ikäinen nainen; tekee liikkeitä ja puhuu paatoksella; kateellisesti. Mutta herra Lindén! Tehän puhutte ihan kauheita .. Älkää nyt meitä kokonaan säikähdyttäkö!
MIRJAM. Todellakin, hyvät herrat… Minun täytyy pyytää anteeksi jos olisin saattanut teidät vakavalle tuulelle…
LINDEVALL. Älkäähän nyt neiti… Se juuri osoittaa, että te olette todellinen taiteilija!
MIRJAM hymyillen. Lakatkaa nyt, herra Lindevall… Ja käykäämme tänne viereiseen huoneeseen ottamaan hedelmiä! Älkää tekään, herra Lindén, muistelko enää minun ikävän kappaleeni vaikutusta…
LINDÉN. Päinvastoin! Minä muistan sen aina…
GÖÖS juopuneesti. Te esititte sen suuremmoisesti… niin, suuremmoisesti on oikea sana.
MIRJAM. No, olkaa nyt ystävällisiä ja siirtykää toiselle puolelle.
ÄÄNIÄ. — Kiitoksia, kiitoksia vain!
Alkavat poistua perällä olevaan ruokailuhuoneeseen.
LINDEVALL. Neiti, sallikaa kysyä, oletteko käskenyt Bruno Stormin tänne tänä iltana?
MIRJAM. Kyllä! Hän on nyt juuri estetty, mutta hän lupasi varmasti tulla hiukan myöhempään.
Mirjam poistuu.
LINDEVALL. Kiitoksia tiedostanne!
LINDÉN Lindevallille, kuiskaten. Tuleeko hän tänne tänään?
LINDEVALL. Tulee.
LINDÉN poistuessaan. Siinä on sangen mieltäkiinnittävä nuori mies. Onpa hauska tutustua häneen…
Poistuvat.
Väliovi on auki; vain raskaat verhot peittävät oviaukon. Ja sieltä alkaa kuulua lautasien ja hedelmäveitsien kalinaa sekä epämääräistä puheensorinaa.
LUND jää viimeiseksi, ottaa uuninreunalta Mirjamin kuvan ja katselee sitä ajatuksissaan. Ruokailuhuoneesta kuuluu epäselvästi Mirjamin ääni.
MIRJAM. Olkaa nyt ystävällisiä. Kas, eivätkö kaikki tulleetkaan?
Ilmestyy ovelle ja huomatessaan Lundin, tulee hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillaan.
Miksi et tullut?
LUND hillityllä äänellä. Aioin juuri tulla — olin vain ajatuksissani. Ja siihen olet syypää sinä, Mirjam — ja sinun hurmaava soittosi. Tiedätkö, minusta tuntui aivankuin olisimme olleet kahden… kahden koko maailmassa. Niinkuin olisin nähnyt suloista unta, josta ei milloinkaan tahtoisi herätä. Vasta kun olit lopettanut, huomasin vieraat…
MIRJAM. Niinkö…?
LUND. Niin… Minä en ajatellut lainkaan tuota kummallista säveltä… näin vain sinun valkeat kätesi, jotka loihtivat esille nuo äänet — ja muistelin. Silmieni ohi liukui koko se ihana aika, jonka olen saanut viettää kanssasi — minä muistin kaikki. Miten ihana onkaan elämä!
Suutelee Mirjamia.
MIRJAM teeskennellen pelästystä. Ystäväni… älä nyt…. Voivat nähdä.
LUND. Antaa heidän nähdä.
MIRJAM. Mutta etkö sinä lainkaan ajattele seurauksia? Saattaisivat juoruta mitä tahansa…
LUND. Mitä me niistä enää välitämme? — (Kiihkeästi) — Ei, minä en voi enää olla näin piilosilla sinun kanssasi — aivankuin varkain. Minä tahtoisin nyt juuri sanoa jokaiselle, huutaa, että sinä olet minun, minun! Mirjam… minä kyllä tiedän, ettei tämä ole sopiva hetki, mutta minä pyytäisin sinua vihdoinkin suostumaan avioliittoomme…
MIRJAM kiehtovasti hymyillen. Ehkä… ehkä, mutta ei nyt juuri… Nyt minun pitää mennä… Saammehan puhua siitä joskus toiste… kun olemme kahdenkesken…
LUND. Minä olen onnellinen jo näistä sanoistasi!
Suutelee Mirjamin kättä; aikovat mennä. Ruokailuhuoneen melusta eroittuu Göösin kova, rehentelevä ääni.
GÖÖS. Mutta minä sanon, että hän on vaarallinen ihminen!
LINDEVALL. Ja minä sanon, että sinä olet kokonaan erehtynyt… hän on parhaita miehiä mitä tunnen. Sen oikeudentuntoisempaa ja miehekkäämpää ei…
Tulee sisään, jälessään Göös ja pari muuta herraa ja naista,
hedelmälautaset käsissään.
LINDEVALL. huomaten Mirjamin ja Lundin. Pyydän tuhannesti anteeksi, että häiritsimme…
MIRJAM hymyillen. Ette mitenkään häiritse! Me keskustelimme herra Lundin kanssa vain Pariisin viimeisistä teatteri-uutuuksista… Hän on näet äskettäin käynyt siellä. Mutta saisinko tietää, kenestä te niin innokkaasti väittelitte?
GÖÖS. Bruno Stormista.
MIRJAM. Hänestäkö? Mitä hänestä? Sepä mahtaa olla mielenkiintoista…
No, mitä herra Göös väittää?
LINNEA nauraen harmistuneesti. Ei enempää eikä vähempää näin suoraan puhuen, kuin että hänestä kerran tulee hulluinhuoneen asukas.
GÖÖS hieman tulistuen. Neiti suvaitsee panna minun suuhuni sanoja, joita en ole koskaan lausunut!
LINNEA. Se oli ainakin puheittenne sisältö!
SYLVIA. Niin minäkin sen ymmärsin…
MIRJAM. Sanokaa nyt minullekin, mitä hänestä tiedätte…
LINNEA jatkaen ivallisesti. Vaikka minä muuten luulen, että herra Göösin hirveä pelko on pääasiassa hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta. Herra Storm, joka näyttää niin sävyisältä ja kauniilta…
GÖÖS suuttuen. Kuka on sanonut, että minä häntä pelkään? Mutta sen sanon, että tuon kauniin ulkokuoren alla, jota te niin suuresti ihailette, asuu itse paholainen!
LINDEVALL hiukan kiivastuen. Nyt sinä menet liian pitkälle… tuo on jo parjausta. Onko sinulla mitään todistuksia, kun teet noin rohkeita väitteitä? Minä pyydän huomauttaa, että olen hänen ystävänsä, enkä salli…
GÖÖS keskeyttää nauraen. Ahaa! Sinä aijot ruveta hänen asiamiehekseen, jos hän nostaisi minua vastaan kunnialoukkausjutun! (Lyöden häntä olkapäälle.) — Sen jutun sinä, veli hyvä, menetät! Sillä todistuksia minulla on vaikka kuinka paljon…
ÄÄNIÄ.
— Kertokaa meille!
— Kertokaa!
LINDEVALL. Mitäpäs me mokomista jutuista.
GÖÖS. Ahaa! Etkö sinä tahdokaan kuulla todistuksia…?
LINDEVALL ivallisesti. No, kerro taivaan nimessä, että saat levon.
MIRJAM. Niin — kertokaa nyt vihdoinkin…
GÖÖS. Meidän kauniin emäntämme käsky on minulle sama kuin laki… ja sentähden kerron teille erään tapauksen, joka sattui toista vuotta sitten. — Meitä oli kolme ylioppilasta laskiaismarkkinain aikana ajelulla. — (Ylpeästi) — Storm muuten oli mukana aivan sattumalta, sillä minä en ole seurustellut hänen kanssaan… No, kun olimme päässeet pienen matkaa ulos tullista, tuli jälestäpäin yhdellä hevosella neljä hiukan juopunutta markkinahuijaria — ja yksi pieksi rautaisella riimuvarrella hevosta niin paljon kuin ehti…
SYLVIA keskeyttää kauhistuneena. Kauheata…
GÖÖS. No niin. Ne menivät ohitsemme täyttä neliä hoilaten ja yhä lyöden hevostansa. Ja mitä luulette Stormin silloin tehneen?
ÄÄNIÄ jännittyneitä, kiihkeitä.
— No! Mitä sitten?
— Kertokaa, kertokaa!
GÖÖS. Hän sieppasi minulta ohjakset, ja hurjaa vauhtia jälessä — ja kun saavutimme, huusi hän täyttä kurkkua: lakatkaa pieksämästä sitä hevosta! Miehet alkoivat kiroilla ja löivät yhä kovempaa. Hän huusi toisen kerran, ja kun ne eivät nytkään lakanneet, tuli hän aivankuin hulluksi, — hän muuttui aivan lumivalkeaksi, hyppäsi alas reestä ja syöksyi kuni tiikeri heidän jälkeensä, vetäisten yhden miehistä alas tielle… Mutta silloin ne seisauttivat paikalla hevosen ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa…
MIRJAM. Kauheata! Pieksivätkö ne häntä kovin?
GÖÖS. Mitä vielä! Kun hän ei koko elämässään ole muuta tehnytkään, kuin harjoitellut nyrkkeilyä, painia ja hitto ties mitä… niin mitäpäs ne hänelle olisivat voineet! Mutta ihan hirveätä oli nähdä, kuinka hän heitä hakkasi… Aina kun joku nousi ylös, iski hän tämän heti maahan — ja sitä teki hän niinkauan, että kaksi makasi tiedottomina. Jospa vain olisitte nähneet, minkä näköinen hän oli! Hän oli aivankuin peto, hullu — niin, minä olen varma, että hän olikin hullu sillä kerralla…
LINNEA. Onko tuo mahdollista…?
GÖÖS. Se on totta sanasta sanaan.
LINDEVALL. Sinun väritetystä kertomuksestasi huolimatta voin minä vakuuttaa, että Storm menetteli tuossa tilaisuudessa niinkuin miehen tulee.
GÖÖS. Oi pyhä neitsyt! Niinkuin miehen tulee! Minä kysyn: onko se järjellistä, että sivistynyt mies, ylioppilas tappelee yleisellä maantiellä hevoshuijarien kanssa? — (Hiljentäen ääntään) — Ja saa sakkoa ihmisrääkkäyksestä… Vaikka onkin talonpojan poika, niin pitäisi toki olla senverran tahtia, ettei menisi tahraamaan ylioppilaitten mainetta. Ja sinä vielä lakimiehenä puolustat tuollaista menettelyä! — Mitä te arvelette herra Lund?
LUND varovasti. Niin… Kyllä herra Storm minun mielestäni menetteli tuossa tilaisuudessa kokolailla harkitsemattomasti. Vaikka olisi oikeassakin, niin ei pitäisi itse astua lain rajojen ulkopuolelle… — (Katsahtaen Mirjamiin) — Niin, minä tarkoitan sitä, että…
LINDEVALL. Mutta hyvät herrat, onhan olemassa jotain muutakin, kuin kirjoitettu laki… Ja se on — miehen laki.
MIRJAM. Kyllä minunkin täytyy mielipiteenäni lausua, etten tahtoisi istua sellaisen miehen rinnalla, joka ei pelastaisi hevosparkaa moisten julmurien kynsistä — keinolla millä tahansa! Mielestäni oli se aivan oikein tehty.
ÄÄNIÄ.
— Se oli oikein!
— Kyllä se niin on…
SYLVIA ihastuneena. Hän mahtaa olla hurmaava…
LUND hämillään, änkyttäen. Niin, en minäkään tarkoittanut… Tarkoitin vain sitä tapaa… jolla… joka minusta on liian raju…
LINDÉN. Vaikka pitäisimmekin herra Stormin menettelyä hieman rajuna, niin osoittaa se kuitenkin sitä, että hän on oikeudentuntoinen ja rehellinen…
GÖÖS keskeyttäen, katkerasti. Kiitoksia paljon! Minä olen siis epärehellinen…?
LINDÉN hymyillen kaksimielisesti. Sitä minä en ole sanonut — ja minä pelkään, että se on asia, josta en koskaan uskalla lähteä väittelemään… — (Naurua. Vakavasti.) — Tahtoisin vain sanoa, että tuollaiset teot johtuvat kokonaan luonteesta. Hän nähtävästi kuuluu niihin, jotka eivät tuollaisessa tapauksessa voi toisin menetellä. Heidän toimintaansa ohjaa tunne, joka todella on voimakkaampi ja velvoittavampi kuin mikään kirjoitettu laki. Ja koska tuollainen tunne, joka pakottaa puolustamaan heikkoja, on miehekäs, niin ei mielestäni ole väärin, vaikka antaisi sille tuon kauniin nimen: miehen laki…
GÖÖS harmistuneena. Miehen laki… Vai niin!
LINDEVALL purevasti. Aivan niin! Vahinko vain, että se laki on niin vähän tunnettu… Ja Brunoa sinä et tunne vähimmässäkään määrässä.
GÖÖS. Että minä en tunne? Minä, joka olen käynyt samaa koulua! Tosin hän oli nuorempi, mutta minä tiedän tarkalleen, minkälainen hän jo silloin oli… Niinpä hän kerran iski kivellä erään suuremman toverinsa pään miltei halki, kun tämä oli väittänyt hänen varastaneen.
LINDEVALL. Kyllä minäkin voisin hänestä puhua… Voisin muun muassa mainita senkin, jonka useat teistä tietävätkin, että hän kerran oman henkensä uhalla pelasti minut hukkumasta… — (Hymyillen iroonisesti.) — Mutta miksikäs minä rupeaisin lähimäisestäni hyvää puhumaan? Onhan paljon hauskempi puhua pahaa — varsinkin silloin, kun asianomainen on poissa…
Naurua.
GÖÖS suuttuneena. Mutta minä voin tuoda vieläkin esimerkkejä…
LINDEVALL keskeyttäen hänet kohteliaasti, mutta lujasti. Ystäväni! Koska Storm ei ole täällä, niin minä toivon, että sinä annat hänen jäädä sellaiseksi kuin hän on…
LINNEA hienolla ivalla. Niin… jos te, herra Göös tahdotte häntä parantaa, niin ettekö voisi mennä puhumaan näistä asioista hänelle itselleen…?
GÖÖS ärsyyntyen. Tarkottaako neiti, että minä en uskalla?
LINNEA. Enhän ole mitään sanonut… Ajattelin vain, että kun te olette niin mallikelpoinen ja urhea…
Hillittyä naurua.
GÖÖS uhkaavasti. Hyvä! Oikein hyvä…
LINDEVALL kääntyen naisten puoleen. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, että me tässä olemme puhuneet hevoshuijareista ja — ja yleensäkin asioista, joiden pelkään kaikkein vähimmin naisia miellyttävän.
MIRJAM. Päinvastoin! Tämä keskustelu on ainakin minusta ollut mitä mielenkiintoisin. — (Hymyillen) — Ja jos oikein suoraan tunnustan, niin haluaisin kuulla hänestä vielä enemmänkin…
LINDÉN. kuin itsekseen, koomillisesti. Oi nainen, nainen! Eevan ajoista asti et sinä vähääkään ole parantunut!
Naurua.
MIRJAM hieman hämmentyen. Onko se sitten niin hirveän pahaa? Se on kyllä totta, että tunnen häntä hiukan — mutta tahtoisin hyvin mielelläni tutustua häneen lähemmin…
LINDÉN. Lähemmin… Perusteet ovat samat ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sillä kai arvoisa esi-äitimmekin ne kielletyt hedelmät näki — mutta kas lähempi tutustuminen, sitä hän tahtoi!
Yleinen nauru.
MIRJAM nauraen. Te olette parantumaton, herra Lindén!
GÖÖS. Niin, eikä herra Storm kai vielä olekkaan mikään kielletty hedelmä.
MIRJAM nopeasti, leikillisellä ivalla. Ettekä te, herra Göös!
Naurua.
SYLVIA. Oi, minäkin tahtoisin niin mielelläni tutustua…
LINDÉN. keskeyttäen. Kiellettyyn hedelmäänkö?
Naurua.
SYLVIA hämillään. Ei — vaan herra Stormiin! Te pahanilkinen… —
(Kääntyen naisiin) — Minkä näköinen hän on?
LINNEA. Herranen aika — etkö sinä häntä tunne! Hänhän esiintyy urheilukilpailuissa ja kaikkialla. Ja hänestä puhutaan paljon enemmän kuin monesta vanhemmasta…
MIRJAM nauraen. Ajatelkaa ystävät, mikä sattuma! Mekin olemme puhuneet hänestä niin paljon — ja hän lupasi tulla tänne tänä iltana.
Yleinen hämmästys.
ÄÄNIÄ.
— Tänne? Niinkö?
— Todellakin…
— Miksette ennen sanonut?
MIRJAM hymyillen. Kyllä hyvä perästäkinpäin kelpaa…
GÖÖS aivankuin hiukan levottomana. Vai tulee hän tänne?
LINNEA merkitsevästi. Tulee, tulee!
INGRID ilmoittaa ovelta. Herra Storm!
Tulee Mirjamin viereen.
Syntyy hiljaisuus ja sisään astuu Storm. Hän on solakka ja jäntevävartaloinen, puettu smokinkiin. Hänen tukkansa on tumma ja hänen terävät silmänsä ja korkea otsansa ilmaisevat neroa ja intelligenssia. Mutta luja leuka ja päättävä, sulettu suu osoittavat uhmaavaa voimaa ja tahdonlujuutta, joka murtaa kaikki vastukset. Nyt näyttää hän hyvin iloiselta ja miellyttävältä.
Hänet esitetään parille tuntemattomalle, ja toisia tervehtii hän tuolla suoralla, teeskentelemättömällä, sydämellisellä tavalla, joka valtaa kaikki.
STORM kätellen vieraita. Hyvää iltaa, neiti. — No terve! — Miten voitte, neiti? — Hyvää iltaa, herra Göös. — Kas, Arvid… — Mirjamille — Sallikaa minun onnitella teitä ja kiittää ystävällisestä kutsustanne.
MIRJAM iloisesti. Kiitos vain teille, että vihdoinkin tulitte… Me olemme jo puolen iltaa teistä puhuneet!
STORM hiukan hämillään. Todellakin! Saanko kysyä, mikä on tuottanut minulle sen kunnian?
GÖÖS änkyttäen puoleksi arasti, puoleksi röyhkeästi. Jotta ei kukaan saisi syyttää minua takanapäin puhumisesta… niin minä ilmoitan, että olen sanonut… olen väittänyt, että te olette hullu…
Kaikki seisovat äänettöminä, aivankuin jäykistyneinä paikoillaan.
STORM ääntään alentaen. No, mikä on saattanut antaa teille sellaisen käsityksen?
GÖÖS. Niin… minusta henkilö, joka antautuu tekemisiin markkinahuijarien kanssa… jolle ylioppilaslakin puhtaus ei ole suurempiarvoinen… sellainen menettely osoittaa, että… että minä olen oikeassa.
STORM on laannut hymyilemästä ja kysyy hiljaa. Niinkö?
GÖÖS juopuneen uhmalla. Niin!
Äänettömyys. Vieraat yhä seisovat kuin lamaantuneina jännityksestä.
STORM kalpenee, hänen silmänsä leimahtavat raivosta — ja hän astuu jo askeleen Göösiä kohden. Mutta samassa hän seisahtuukin ja pakottaa tahdonlujuudella kasvonsa tyyniksi; vain hänen äänensä värähtää omituisesti, kun hän lopulta sanoo hiljaa, väkinäisesti hymyillen. No, jokaisella on omat mielipiteensä… Vaikka olenkin sitä mieltä, että olette valinnut mitä sopimattomimman paikan sellaisille puheille…
MIRJAM aivankuin olisi päässyt jostakin taakasta. Ah, herra Storm… Minä kokonaan unohdin tarjota teille jotakin… Suvaitkaa tulla tänne toiseen huoneeseen…
Tarttuu Stormin käsivarteen.
STORM hymyillen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hänen kasvonsa vain ovat kalpeat. Kiitoksia neiti! Mielelläni.
Poistuvat.
LINDEVALL astuu kiivaasti Göösin luokse ja sanoo hiljaa, raivostuen. Sinä teit skandaalin — ole siis hyvä ja poistu heti paikalla! — Ja pidä huoli siitä, että Stormia huomenaamuna odottaa anteeksipyyntö…
GÖÖS, joka on miltei kokonaan selvinnyt humalastaan, änkyttää. Kyllä minä menen… vähemmälläkin melulla…
Poistuu.
SUUTTUNEITA ÄÄNIÄ.
— Se oli todellakin skandaali…
— Hävytöntä!
LINNEA. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta! Kuinka sivistyneiden ihmisten kesken lainkaan saattaa sattua tuollaista — ihan kuin jossakin kapakassa… Hyi! Hänet olisi heti pitänyt osoittaa ovelle.
LUND. Todellakin kummallista, ettei sivistyneellä miehellä ole enempää tahtia. Tulla juopuneena tällaiseen tilaisuuteen…
LINDÉN ivallisesti. Ei raha yksin sivistä, vaikka jotkut näyttävät niin luulevan.
LINDEVALL. Ja sitten esiintyvät rikkautensa turvissa vaikka miten…
SYLVIA. Kauheata! Ihan minä vapisen…
LINNEA teeskennellen. Niin minäkin!
LINDÉN. Mutta miksi taivaan nimessä hän oli niin katkera juuri herra
Stormille?
LINNEA tointuu heti; salaperäisesti hymyillen. Minä kyllä tiedän syyn…
UTELIAITA ÄÄNIÄ.
— No mutta kertokaa!
— Kertokaa toki!
LINNEA. Asia on näet niin, että herra Göös joku aika takaperin koetti mitä innokkaimmin viehättää neiti Krausea kömpelöillä kohteliaisuuksillaan ja tuhansillaan — tietysti ilman vähintäkään menestystä… No, kun viimeksi oltiin tuomari Lindevallin luona, osoitti neiti Krause Stormia kohtaan kai suurempaa huomaavaisuutta ja mielenkiintoa kuin mitä herra Göösin mielestä olisi ollut tarpeellista… No niin… enempää minun ei enää tarvitse sanoakaan…
ÄÄNIÄ.
— Hm… vain niin.
— Sittenhän asia selviää.
— Enpä olisi aavistanut…
LINDEVALL. Pahinta vain, että se ei lopu tähän.
LINDÉN. Kuinka niin… mitä tarkoitatte?
LINDEVALL. Tarkoitan, että jos tuo hölmö ei tee anteeksipyyntöä
Sormille, niin…
LINNEA keskeyttäen. Niin mitä sitten.
LINDEVALL. Enpä tiedä, mutta sen tiedän, että Storm ei unohda moista loukkausta noin vain…
LINNEA. No, Göös kyllä pyytää anteeksi.
ÄÄNIÄ.
— Hän olisikin mieletön, ellei pyytäisi…
— Se oli todellakin hävytöntä!
— Mutta se oli ihan jännittävää!
— Oli… oli se…
LUND. Mutta meidän hauska iltamme taisi mennä piloille.
LINDÉN. Siltä melkein tuntuu…
Samassa palaavat Mirjam ja Storm, jolla on lautasellaan viinirypäleitä.
MIRJAM. Te siis pidätte enemmän ranskalaisista näytelmistä?
STORM. Kyllä.
Kun hän tulee sisäpuolelle, kumartaa hän hiukan ja lausuu sydämellisellä äänellä, jossa vielä kuvastuu hillitty mielenliikutus.
Minun täytyy pyytää teiltä kaikilta anteeksi, että saatoin teidät sellaiseen kiusalliseen asemaan. Toivon kuitenkin vilpittömästi, ettette antaisi sen enempää vaikuttaa iltaanne.
USEAT ÄÄNET iloisesti ja ystävällisesti.
— Ettehän te millään tavalla ollut siihen syypää.
— Ei mitenkään, herra Storm!
— Päinvastoin!
LINDEVALL lämpimästi. Ei mitään, veli hyvä… Se vahinko sinulle vain sattui, kun näin myöhään tulit, ettet kuullut emäntämme soittavan — vieläpä sinun lempisäveltäjääsi Sibeliusta.
STORM. Todellakin! Eihän vain Valse tristeä?
LINDEVALL nauraen. Juuri sen hän soitti!
STORM. Minua vaivaa sitten tänään kova onni! Jospa sen olisin tietänyt, niin olisin tullut vaikka miten…
MIRJAM hymyillen. No, ei vahinko ollut niin suuri, herra Storm!
STORM. Oli… kyllä se oli minulle vahinko… — (Katsoen Mirjamiin ihailevan tutkivasti, lisää hetken kuluttua hiljaa) — Pidättekö tekin siitä — sellaisesta musiikista?
MIRJAM. Kyllä — minä suorastaan ihailen sitä. No, enkö minä saisi pitää siitä?
STORM. Tietysti saatte! Se minua juuri ilahduttaa… Mutta nyt olen yhä enemmän pahoillani, etten kuullut teidän sitä soittavan.
MIRJAM katsoo Stormiin omituisen kiehtovasti ja sanoo hiljaa. Ehkäpä… ehkäpä minä saan soittaa sen teille joskus toiste…?
STORM sydämellisesti. Minä olen teille hyvin kiitollinen lupauksestanne!
LINNEA. Te rakastatte siis musiikkia, herra Storm?
STORM. Suuresti.
LINNEA. Niin, mitä olisikaan elämä ilman musiikkia! Ja musikaalisesti sivistyneelle ihmiselle se muuttuu suorastaan välttämättömäksi… Teille, joka tietysti tunnette musiikin ihan perinpohjin, on…
STORM vilkkaasti, keskeyttäen. Päinvastoin! — Ah, suokaa anteeksi, että keskeytin teidät — tein sen aivan huomaamattani… Niin, minun piti vain sanoa, että tunnen sangen vähän musiikkia. Ja niin paljon kuin musiikkia rakastankin, niin en aio koskaan ruveta sitä teoreettisesti tutkimaan. Minä pelkään kadottavani silloin jotakin…
MIRJAM. Kadottavanne — sehän on intresantti käsitys. Mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla kuulisin, mitenkä musiikki teihin vaikuttaa — mitä tunteita ja mielikuvia se teissä synnyttää…
STORM sydämellisesti. Tiedättekö, minusta ei tässä yhteydessä kannattaisi puhua lainkaan! — (Hymyillen häveliäästi) — Minä olen siinä suhteessa aivankuin jokin mustalainen — sillä joskus vaikuttaa musiikki minuun aivan naurettavasti.
LINNEA. Naurettavasti…? Miten se olisi mahdollista?
STORM avomielisesti. En tiedä, mutta niin se vain on… Kerrankin saatoin itseni suorastaan naurunalaiseksi…
SYLVIA innostuneena. Oi kertokaa se, herra Storm… Olisi niin hauska kuulla…
Painaa hämmentyneenä katseensa alas.
STORM hymyillen sydämellisesti. Olisiko teistä hauska kuulla, miten minä olen ollut naurunalainen…? Niinkö? — No, voinhan sen kertoakin, ei se mitään vaarallista ole… Niin — minä olin juuri äskettäin tullut yliopistoon ja kuuntelin soittoa eräänä iltana puistossa; soitettiin erästä sovitusta, jossa on paljon kansanlauluja. — Silloin sattui korviini eräs sävel, laulu — niin läheinen ja samalla kaukainen ja suloinen, että minä aivan huumaannuin… Se oli laulu, jota en ollut kuullut senjälkeen kuin aivan pienenä lapsena… Ja äkkiä muistin kaikki… Tuon lyhyen sävelen aikana minä elin uudelleen kappaleen lapsuuteni elämää. — (Muistojensa valtaamana) — Minä olin olevinani vielä pieni poika, joka paitasillaan meni eräänä ihanana aamuna isän luokse heinäpellolle… ja jolle heinäväki nauroi… Minä näin äitinikin vielä nuorena — samanlaisena kuin silloinkin, kun hän lauloi tuota laulua… Enkä minä sillä hetkellä muistanut lainkaan sitä, että olin elänyt jälkeenpäin, kasvanut isoksi, käynyt koulua ja ehkä hiukan kärsinytkin. En sitäkään, että äiti oli jo kauan maannut mullan alla… en mitään… Ja silloin lakkasi soitto yht'äkkiä, kuului joitakin kättentaputuksia — ja taas minä näin väkijoukon, ravintolan värilliset sähkölamput, ympärillä mustan syysillan… Ja minusta tuntui aivankuin olisin juuri silloin kadottanut ainiaaksi jotain kallista ja rakastettua… niinkuin olisin saanut hirveän iskun — ja minun täytyi nojautua puuhun… Minä en ollut itkenyt kahdeksaan vuoteen, mutta silloin minä itkin. — Muuttuen iloisemmaksi — Ja aiheutin tietysti ilmeistä huvia verrattain suurelle katselijajoukolle.
SYLVIA kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään. Useat näyttävät liikutetuilta.
LINNEA kuiskaa liikutettuna. Kummallista…
STORM. Ja ajatelkaa, se ei ollut kerrassa mikään… Se oli vain tavallinen kansanlaulu — (Hämillään) — Mutta hyvät ystävät… nyt minä myöskin teen itseni naurettavaksi kertomalla tuollaista joutavaa…
ÄÄNIÄ innokkaita, vastustavia.
— Ette mitenkään, herra Storm!
— Mitä te puhuttekaan…
— Päinvastoin!
— Siitä on kauan, kun olen kuullut jotakin noin mielenkiintoista…
INGRID, joka on pistäytynyt ruokailuhuoneessa, menee Mirjamin luokse ja kuiskaa jotain hänen korvaansa.
MIRJAM. Olkaa ystävällisiä ja menkää ottamaan teetä!
ÄÄNIÄ.
— Kiitoksia vain!
— Kiitos, kiitos!
Poistuvat puhellen. Lindevall ja Storm jäävät.
STORM vieläkin kiihtyneenä, vaikka hän on tähän asti koettanut sitä huolellisesti peittää. Voitko sinä ymmärtää, mitä tuo Göös oikein tarkoitti…? Kun tekee suoranaisen skandaalin…
LINDEVALL. En usko, että hän mitään tarkoitti… juovuksissa oli. Mutta tiedätkö, minä ihailin sinun mielenmalttiasi, kun jaksoit hillitä itsesi… Ei sinun enää tuosta tulisuudestasi tarvitse olla huolissasi.. —
STORM miltei alakuloisesti. Kiitos vain, veli hyvä, myötätunnostasi…
Kyllä se äsken vaikealta tuntui, mutta koetan aina täst'edeskin…
LINDEVALL. Oikein! — (Kiihtyen) — Ja ellei tuo aasi pyydä sinulta anteeksi viimeistään huomisaamuna — niin hän joutuu minun kanssani tekemisiin…
STORM lyöden häntä olkapäälle, hymyillen. No veikkonen! Nythän minä saan jo ruveta sinua varottelemaan.
MIRJAM ilmestyen ovelle, leikillisesti. Mutta herra Lindevall! Tehän viivytätte meidän uutta vierastamme!
LINDEVALL samoin. En mitenkään! Te neiti, saatte hänet nyt heti paikalla haltuunne! Minä jätän hänet tähän ja riennän teetä ottamaan. — (Pysähtyy ovelle, uhaten sormellaan) — Mutta, mutta…
MIRJAM nauraen. Olkaa vain rauhassa, herra Lindevall!
Lindevall poistuu.
MIRJAM astuu nopeasti Stormin luokse ja tarttuu hänen käteensä. Minä olen kaiken aikaa nähnyt, miten levoton te olette ollut… Minä pyydän: haihduttakaa vihdoinkin mielestänne tuo…
STORM epäröiden. Enhän minä mitään…
MIRJAM. Älkää kieltäkö, minä kyllä näin… Oi jospa tietäisitte miten pahoillani olen, että teille minun luonani sattui tuollainen ikävyys!
STORM lämpimästi. Neiti hyvä… älkäämme puhuko siitä! Vaikka olisi sattunut mitä tahansa, niin sen korvaa kymmenkertaisesti teidän seuranne.
MIRJAM tekeytyen lempeän moittivaksi. Tekin, herra Storm! Minä luulin, että te olisitte kokonaan toisenlainen kuin muut, jotka aina imartelevat… Mutta nyt huomaan pettyneeni.
STORM. Kuulkaa, minä vakuutan kunniasanallani, etten imarrellut! Tiedättekö neiti, siitä asti kun näin teidät kerran Opheliana, olette te aina ollut mielessäni. Olisin niin mielelläni tahtonut tuntea teidät lähemmin.
MIRJAM veitikkamaisesti. Mikä olisi teidät siitä estänyt, jos asia olisi niinkuin sanotte…?
STORM epävarmasti. Emme ole tavanneet siten, että… olisi ollut…
MIRJAM. Olimmehan me yhdessä tuomari Lindevallin luona…
STORM. Niin — mutta siellä en saanut edes pienintäkään tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken. — (Hiljaa, kiihkeästi) — Ja nyt kun minulla vihdoinkin on tilaisuus siihen… kun tunnen itseni siitä hyvin onnelliseksi — silloin te sanotte, että minä imartelen.
MIRJAM hiljaa, kiehtovasti. Minä olen hyvin pahoillani… mutta myöskin iloinen… jos olin väärässä.
STORM. Te olitte väärässä… Ettekö te sitten usko minua?
MIRJAM heittäen äkkiä kaiken teeskentelyn. Olen tehnyt teille väärin, antakaa minulle anteeksi… Minä uskon teitä täydellisesti… Niin — minä olen vakuutettu siitä, ettette koskaan puhu muuta kuin totta… Ettekä voi uskoa, miten hyvin ymmärsin teidät äsken. Sillä minäkin olen orpo…
STORM lämpimästi. Niinkö? Tekin… Silloin te kyllä ymmärrätte… Te tunnette silloin tuon tunteen.
MIRJAM liikutettuna. Tunnen, tunnen… Eikä kukaan muu kuin se, joka on sen kokenut, saatakaan käsittää, kuinka kauhealta tuntuu, kun ihminen ensikerran tajuaa, että suloinen lapsuus on auttamattomasti, ikuisesti kadotettu — kun tuntee, ettei saa siitä yhtä ainoata päivää takaisin… Ei nähdä koskaan äitiään, vaikka kuinka polttavasti kaipaisi… Silloin tuntuu kuin särkyisi jotakin…
Äänettömyys.
STORM on katsonut Mirjamiin kuin huumaantuneena; kiihkeästi. Oi minä en tahdo voida uskoa sitä, että me olemme vasta äskettäin tutustuneet! Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät kauan, jo lapsuudesta asti… Eikä kukaan ole vielä koskaan osoittanut minulle tuollaista ymmärtämystä.
MIRJAM sisäisellä innostuksella. Se johtuu ehkä siitä, että kohtalossani on jotain samanlaista kuin teidänkin… Ja minä olen varma, että tulen muistamaan tämän illan hyvin kauan… aina… Ja kun en tiedä koska teidät taas näen — niin tahtoisin sanoa, että… että te tietämättänne olette taiteilija…
STORM luoden katseensa alas. Nyt minun täytyy ruveta syyttämään teitä samasta rikoksesta, josta te äsken minua syytitte…
MIRJAM hieman hämmentyen; hurmaavasti hymyillen. Niin — me taidamme sitten molemmat olla syyllisiä…
STORM tarttuen hänen käteensä; tulisesti. Jospa te tietäisitte, miten…
LUND ilmestyy ovelle, katsoo terävästi Stormia ja lausuu kumartaen.
Anteeksi… minä en huomannut…
Poistuu.
STORM kummastellen. Miksi herra Lund katsoi minuun niin merkillisesti?
Lieneekö hän suuttunut?
MIRJAM hämillään. Mistäpä hän olisi suuttunut…? Se on vain mielikuvitusta…
STORM. Ei, ei se ole mielikuvitusta… minä näin sen. — (Iloisesti) —
Mutta sehän on samantekevää! Minä en välitä koko maailmasta!
Vieraita tulee sisään.
STORM hämmentyen. Niin… niin, sitä minun piti vielä kysymän, että saammeko nyt pian nähdä teitä jossakin suuressa osassa?
MIRJAM. Harjoittelemme par'aikaa Romeota ja Juliaa — jossa esiinnyn
Juliana.
LINDEVALL joka on tullut heidän seuraansa. Sepä on hauska uutinen!
Tulee olemaan suuri nautinto nähdä teidät Juliana.
MIRJAM. Jospa nyt onnistuisin…
LINDEVALL. Sehän on ilman muuta selvä!
STORM. Koska ensi-ilta onkaan?
MIRJAM huolettomasti. Oh, siihen on vielä kuukausi!
Kaikki vieraat alkavat lähteä. Kättelevät Mirjamia.
Vain epäselvästi kuuluu seuraavia ääniä.
ÄÄNIÄ.
— Kiitos vain kaikesta! Minun on nyt lähdettävä!
— Hyvästi nyt… älkää unohtako!
— Näkemiin, hyvä neiti…
— Hyvää yötä, neiti!
LUND kuiskaten. Rakas Mirjam… enkö saa jäädä…?
MIRJAM hermostuen. Ei, ei… Et millään ehdolla.
LUND. Miksi en? Minä olen niin levoton… Sano, minkä vastauksen annat siihen… tiedäthän. Sinä et ole vielä mitään vastannut…
MIRJAM tuskautuneena. Ystäväni… En minä nyt voi mitään vastausta antaa — olen vielä niin kiihoittunut tuosta tapauksesta… Mene nyt heti toisten mukana, ettemme herätä huomiota — (Huomaa, että Lindevall ja Storm ovat vielä eteisessä ja lisää kovemmalla äänellä) — Hyvästi nyt, herra Lund… voikaa hyvin!
LUND alistuen. Hyvästi.
MIRJAM huutaa. Herra Lindevall!
LINDEVALL. Tässä olen. Millä voin teitä palvella?
MIRJAM. Tarkoitan vain, ettette hyvästiä sanomatta menisi… Ja sitten on minulla sanottavaa teidän ystävällenne… Niin, herra Storm — minun on pyydettävä teiltä jotakin…
STORM kohteliaasti. Ja olkaa varma jo edeltäpäin, että se pyyntö täytetään.
LINDEVALL. Hyvää yötä, neiti! Ja kiitos teille kaikesta! Näkemiin,
Bruno.
Poistuu.
MIRJAM hiukan arasti ja epävarmasti. Niin… sitä minun piti vieläkin pyytää, että te kokonaan unohtaisitte sen ikävän, mikä täällä tapahtui… Ja sitten — niin, te sanoitte äsken tunteneenne kuin me olisimme jo kauan tunteneet toisemme… Minä olen kuullut sen lauseen ennenkin ja luullut sen fraasiksi — (Hiljempaa) — Mutta nyt tunnen, että se on totta… Sillä minustakin tuntuu — aivankuin te olisitte hyvin… hyvin läheinen…
STORM tarttuu hänen käteensä, ja vaikkei hänen sanoissaan ole mitään, kuvastuu hänen tulisessa katseessaan ja hillityssä äänessään outo rajuus ja voima, joka paljastaa sen, mitä sanat eivät ilmaise. Niin, niin — minun täytyy saada tavata teitä…
MIRJAM katsahtaen häneen kiehtovasti. Niin, sitten soitan
Sibeliustakin…
Ja taas hän katsahtaa Stormiin tuolla omituisella katseellaan,
joka saa tämän punastumaan.
STORM hiljaa, pidätetyllä kiihkolla. Koska saan tulla…?
MIRJAM kuiskaten. Huomenna…
Pudistavat toistensa käsiä ja Storm lähtee ovea kohti.
Mutta ovella hän kääntyy, katsahtaen Mirjamiin, joka yhä seisoo paikallaan ja katsoo häneen. Hetken hän vielä seisoo ovella kuin epäröiden, mutta sitten hän äkkiä pitkin, notkein askelin tulee Mirjamin luokse, puristaa hänet rajusti rintaansa vastaan ja suutelee häntä suulle… Ja sitten hän menee — taakseen katsomatta.
Äänettömyys.
MIRJAM seisoo kuin huumaantuneena; vihdoin kuiskaa hän hiljaan aivankuin uneksien. Jumalani… Minä rakastan…
Esirippu.