KARKURI
Aarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiin irroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, mutta hänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkin epäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hän ei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetken kuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi, ettei laivassa ollut urkkijoita.
* * * * *
Viime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettu hirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavan hajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulos metsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavan luodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoiden käsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänen huomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.
Aarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta. Hän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmit aivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt yli lankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvana kiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viime vuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon, muisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajien hitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen. Sitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydä hyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatonta pakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkien ja passintarkastuspaikkojen sivu.
Viime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaan uskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivat niin epäilevästi.
Aarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa, ja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmät sulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaan tuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä, niinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua. Ja vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisesti takataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.
Mutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivan jyskytyksen, veden loiskeen, — missä hän on?
Aarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsi kaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästä laivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, — hän vaikka ui yli rajan…
Hän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähti syvään, — niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntui niin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siis totta, mahdollista!
Hän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosi suitsuava savupiippu,— se on siis se! Hänen edessään oli ammottanut mustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia, kuolema… Ja nyt hän näkee edessään vapauden, elämän!
Aarne Hengitti ahnaasti raikasta, mereltä tuoksuvaa ilmaa ja tuijotti kuin huumaantuneena tuota etäistä saarta, joka näytti vähitellen nousevan peilityynenä päilyvän meren syvyydestä, jo näkyi saharakennus, punaisia työväen asuntoja ja lautatapuleja.
Mutta katsoessaan sattumalta sivulle päin, kohtasi hän hämmästyttävän näyn. Tuon äärettömän ulapan sinertävällä pinnalla välkkyi ja kimalteli aivankuin sulana hehkuva kultavirta, joka näytti yhtyvän taivaanrannalta nousevan auringon häikäisevään kirkkauteen. Ja etelässä näkyi pari lehtimetsän peittämää pikkusaarta, jotka syksy oli koristanut niin satumaisella väriloistolla, ettei Aarne ollut koskaan sellaista nähnyt. Hän katseli liikutettuna ja onnellisena tuota ihanaa näkyä unohtaen vaaran ja kärsimykset. Ja kun laiva vihdoin laituria lähetessään hiljensi vauhtiaan, ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta. Kyllä hän nyt jo onnistuu!
* * * * *
Multa kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa kaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan kahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli tarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti, katsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset viiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon harjakset.
Aarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät lukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa pysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään. Jospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle… Kaikki olivat jo poistuneet laivasta, — santarmit vain vartioivat laivaan jääneitä.
Silloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä välähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen pätevyyttä heti.
Hiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti kädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin; siten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla takaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman tutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut kapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää kävelyä laiturilla, — ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka Aarne asteli heidän ohitseenkin, — sillä hän palasi aina takaisin.
Aarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että yksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin ennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi kaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui hiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen yhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin katsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi takaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat miltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti housujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, — ja sitten hän juoksi.
Hän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi pakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan laiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa luokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.
Mutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen kävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.
Eikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona, ennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista sisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.
Katkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa sekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt. — aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä, sulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin siellä tai vietäisiin Siperiaan… Hän ei saisi enää koskaan nähdä lapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään… Ei, ei, se on mahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin onnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi:
— Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa… Niin — en tule!
Santarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä väkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti nähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.
Aarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä, ja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti sanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta, juoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta puutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,— ja sitten hän juoksi…
Hän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän vihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja täynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa kuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:
— Stoi! Streljait! Stoil
Viimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli vanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas tukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä, käheä huuto; »ampu — ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä. Hänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia kipinöitä — mutta hän juoksi yhä nopeammin…
Kuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja niiden joukossa harmaan kiven.
Hän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään lietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle maaperälle. Vielä muutama askel, — ja hän heittäytyi kiven taakse ja sieppasi pistoolin taskustaan.
Vasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain sotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle saapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin. Santarmivääpeli sieppasi vihdoin kiukkuisesti kiväärin eräältä sotilaalta ja lähti toisten seuraamana kulkemaan portaita myöten.
Aarne antoi heidän tulla rauhassa. Vasta sadan metrin päässä hän huudahti kylmällä, päättäväisellä äänellä:
— Seis! Minä ammun jokaisen lähenevän!
Joukko pysähtyi kuin komentosanasta, ja vääpeli viritti kiväärinsä kiukkuisesti kiroten. Mutta kun ei mitään näkynyt, astahti hän uudelleen eteenpäin.
Nähdessään vihollistensa lähenevän, jotka aikoivat vielä viime hetkellä tuhota hänen elämänsä, valtasi Aarnen niin hillitön viha, ettei hän kyennyt selvästi ajattelemaan, arvioimaan asemaansa. Hänen nivoissaan riehui vain yksi ainoa ajatus: ettei antaudu elävänä, että ampuu jokaisen — ja lopuksi itsensä. Mutta tähdätessään vääpeliä keskelle rintaa huomasi hän tämän peittävän koko jonon: he olivat siis kaikki peräkkäin kapealla lankkukäytävällä, josta ei voinut väistyä vähääkään, — ja jokainen »Savage»-pistoolin kuula lävistäisi ainakin kaksi…
Hänen silmissään leiskahti julma riemu ja kostonhimo. Se syöksähti kohisevan kosken lailla hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän oli ihan näkevinään, miten nuo kaatuvat, putoavat toisensa jälkeen alas tukkien sekaan, ja hän tiesi, tunsi, ettei voisi tauota: hän laukaisisi nopeasti, kylmäverisesti kaikki yksitoista kuulaa, muuttaisi uuden makasiinin ja ampuisi niinkauan kuin yksikin olisi pystyssä…
Hän tempasi koneellisesti makasiinin taskustaan, ja sormi kosketti jo liipasinta, kun jonkunlainen sisäinen ääni käski hänen ampua ensin ilmaan: sitten häneltä on oikeus ampua kaikki. Hän ajatteli ampua läpi lakin reunan, ja hän tiesi osaavansa varmasti, käsi ei värähtänytkään ja lisäksi vielä sai nojata kiveen.
Mutta hän pelkäsi, että ne siinä tapauksessa kääntyisivät, ja hän toivoi, tahtoi, että ne tulisivat. Hän kohotti siis vieläkin vähän ja laukasi.
Mutta samalla kuin laukaus pamahti, lyykähti santarmi-vääpeli vikkelästi ja tarttui päähänsä, — hän luuli kai tuon vinkuvan kuulan sattuneen.
Sitten hän huusi jotain, viittasi hätäisesti miehilleen, ja koko joukko lähti juoksemaan takaisin.
Aarne tuijotti pettyneenä pakenevia, tähdäten santarmin leveään selkään: hän puri hammasta, toivoen kiihkeästi, että tämä seisahtuisi, kääntyisi, jotta saisi ampua. — Mutta tämä näytti hoputtavan joukkoaan yhä nopeampaan juoksuun. Vasta toisella rannalla santarmi hätäisesti vilkaisi taakseen ja kyyristyi samalla niin hassunkurisesti, kuin olisi odottanut saavansa hartioilleen kirvelevän piiskaniskun.
Vasta hetken kuluttua ymmärsi Aarne, että hänen olisi pitänyt iloita, kun oli näin helpolla pelastunut uhkaavasta vaarasta. Ja kun joukko oli kadonnut rakennusten taakse, hiipi hänkin pensaiden suojassa metsän laitaan ja alkoi keventynein mielin odottaa tuttavaansa. Hän tunsi olevansa nälkäinen kuin susi, — mutta ehkäpä ne tuovat ruokaakin tullessaan! Mutta pääasia on, että pääsee Ruotsin puolelle, — vapauteen!
* * * * *
Mutta pian hän huomasi olleensa lapsellinen, kun oli luullut santarmien luopuvan niin helpolla saaliistaan. Sillä hetken kuluttua lähti kymmenmiehinen joukko kahdella veneellä soutamaan saaren toista päätä kohden.
Ensin hän hämmästyi, mutta samassa hän huomasi saaren olevan tiheän metsän peittämä, jossa hän oli kuin kotonaan. Mitä ne voisivat vanhalle paimenpojalle ja metsästäjälle, joka oli joka syksy hiipinyt hirvien jälessä! Hänen mieleensä leimahti huvittava suunnitelma, ja hän päätti huolehtia siitä, että ne saavat kerrankin tarpeekseen etsiä.
Hän ei koettanut paeta vainoojiaan. Päinvastoin hän juoksi läpi metsän, niin että oli jo vastassa odottamassa, kun nämä lähenivät rantaa. Hän näki vain yhden sopivan maallenousupaikan ja piiloutui rannalla olevaan leppäpensaaseen. Veneet laskivatkin rantaan aivan Aarnen ajattelemalle paikalle, ja kun hän oli vain parinkymmenen metrin päässä siitä, ei santarmien pää hänkään pälkähtänyt etsiä häntä niin läheltä. Hän kuuli kuiskaten annetut käskyt, ja kun miehet harvassa ketjussa katosivat metsään, lähti hän hiipimään heidän jälessään.
Aarne huomasi ilokseen, ettei heidän verkkonsa ulottunut yli saaren, ja kun heidän täytyi mennä metsän toista puolta ja palata vastakkaista reunan, oli hänen helppo seurata, — eikä pyydystäjillä ollut aavistustakaan, että otus kulki jälessä.
Kun näinä olivat tehneet yhden kierroksen tuloksetta, lähtivät he uudestaan matkaan — ja Aarne uskollisesti jälessä. Hän unohti kaikki viime päivien vaarat ja ikävyydet, hän unohti kokonaan, että hänen elämänsä oli kysymyksessä; välistä tuntui ikäänkuin hän olisi hirvenajossa, hän tunsi taas sitä selittämätöntä jännitystä, joka tekee askeleet äänettömiksi, teroittaa aistit ja lihakset äärimmäisen herkiksi, — jolloin ne ovat valmiit toimintaan kuin jännitetty jousi. Ja väliin, kun hän näki santarmin kyyristyneen vartalon aivan edessään, nauroi hän niin iloisesti ja sydämellisesti kuin olisi kaikki ollut hauskaa, hullunkurista sokkoleikkiä. Vihdoinkin lähtivät takaa-ajajat noloina ja ärtyneinä soutamaan kylää kohden. Mutta ennenkuin he ehtivät rantaan, oli Aarne jo saapunut vastakkaiseen metsänreunaan ja asettui makaamaan eräälle kivelle, josta oli vapaa näköala joka suunnalle.
Aarne oli ollut koko päivän liikkeellä syömättä muruakaan, nälkä kouristi häntä yhä kiukkuisemmin, — multa kukaan ei tullut. Aurinko painui yhä alemmaksi ja vihdoin piiloutui punaisen pilviharson suojassa meren helmaan. Eikä vieläkään näkynyt ketään.
Hämäryys ja mereltä nouseva sumupilvi peittivät kylän ikäänkuin harmaaseen huntuun. Vain sahan savupiipun huippu kohoutui siitä tummana ja salaperäisenä. Mutta pilvet levittäytyivät vähitellen yli taivaan, koko maailma peittyi mustaan pimeyteen, — ja hän oli yhä yksin.
Aarne tunsi kiusallisen epätietoisuuden ja levottomuuden valtaavan mielensä, mitä pitemmälle aika kului. Hän luuli tuttavansa lähteneen veneellä etsimään häntä saaren toisesta päästä ja ajatteli jo lähteä sinne. Mutta samassa hän käsitti miten toivotonta sellainen etsiminen olisi ja asettui mahdollisimman lähelle lankkuportailta johtavaa polkua.
Vihdoin, kun kello jo läheni kymmentä, kuuli hän epäselvästi hiipiviä, varovaisia askeleita lankkuportailta. Hän kuunteli henkeä pidättäen, mutta ne olivat pysähtyneet, ja kun ne taas lähtivät liikkeelle, kuului samassa metsästä tuulen huminaa, — ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuullut kuisketta, kokonaisen joukon askeleita…
Hän tunsi sydämensä kiihkeän sykinnän, ja ennen tuntematon levottomuus kouristi hänen rintaansa ja korvissa kohisi yhä enemmän.
Aarne puri hammastaan ja häpeä valtasi hänen mielensä. Pelkäsikö hän todella, — ja mitä hän pelkäsi? Mitä vaaraa oli tässä sysipimeässä? Tulkoon kuka tahansa!
Hän rauhoittui todella silmänräpäyksessä. Ja kun nuo askeleet yhä lähenivät, odotti hän täysin tyynenä. Ne pysähtyivät vielä pari kertaa, mutta vihdoin kuuli hän tulijan kuiskaavan hiljaa nimeänsä. Hän nousi heti ja tunsi tämän tuttavakseen.
* * * * *
Vasta nyt hän sai tietää syyn tuttavansa viipymiseen: häntä oli vartioitu koko päivä, ja hän sanoi pelkäävänsä, että ne olisivat vieläkin häntä seuranneet. Kuitenkin oli hänen onnistunut järjestää asia niin, että Ruotsin puolelta saapuu eräs pikkupoika veneellä saaren nokkaan heitä noutamaan kello kymmeneltä. Suomen puolella olivat kaikki veneet lukitut ja avaimet santarmien taskuissa.
He lähtivät heti sovittuun paikkaan, jossa poika jo odotti, ja astuivat varovasti veneeseen. Aarne tarttui juuri airoihin, kun pimeydestä kuului juoksevien askelten töminää, uhkaavia pysähdyskäskyjä, sitten kajahti välähtävä pistoolinlaukaus, toinen, kolmas, neljäs, — ja etäämpää vielä uusia: kuulat vinkuivat heidän korvissaan…
Mutta samalla hetkellä kuin ensimmäinen komentosana kajahti, oli Aarne koneellisesti tempaissut kaikin voimin airoista, niin että kevyt vene tuntui aivankuin loikkaavan eteenpäin. Hän veti viisi kuusi kertaa, niin että airot notkuivat, ja veneen liukuessa yhä syvemmällä: meren sysimustaan, suojaavaan syliin kuuntelivat he äänettöminä rannalta kuuluvaa kirousten ja huutojen melua.
Aarne vetäisi vieläkin muutamia kertoja, aina silloin kun rannalta kuului hälinää. Sitten nosti hän airot veneeseen ja kuunteli taas noita pimeydestä kuuluvia, hiljeneviä ääniä.
Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan, ja kummallinen, ennen tuntematon heikkous ja liikutus valtasi vastustamattomalla voimalla hänen mielensä. Hän olisi tahtonut itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja hämärästä onnellisuudesta. Yhtäkkiä hän muisti erään hetken kaukaisesta lapsuudestaan paimenessa oloajaltaan: hän juoksee huohottaen raivoisan sonnin edessä, pääsee puuhun juuri kun hirveä töytäys vavahduttaa sitä ja katkenneet oksat haavoittavat hänen säärensä; hän on menehtymäisillään, mutta hän on turvassa; hän kiertää vapisevat kätensä puunrungon ympäri, painaa kasvonsa sitä vastaan — ja itkee, itkee…
Niin, — hän oli nytkin pelastunut julman hirviön kynsistä, hirviön, joka on surmannut satojatuhansia viattomia, tuhonnut kokonaisia kansoja. Tuntui niin kummalliselta, että hän juuri äsken tuolla pimeällä rannalla oli kohdannut kuoleman: Vain pari sekuntia myöhemmin: ne olisivat ehtineet hypätä veneeseen tai ampuneet aivan vierestä, ja hän makaisi nyt tuolla vainoojainsa keskellä kylmänä tai vetäisi viimeisiä henkäyksiään…
Ja nyt hän on vapaa, hän saa elää, työskennellä vaimonsa ja lastensa hyväksi, — hän saa taas nähdä lapsensa…
— Niin… lapset… mitä?
Nuo sanat tunkeutuivat käheänä kuiskeena hänen vapisevilta huuliltaan, ja hän tarttui rintaansa kuin kuolettavan iskun sattuessa, — sillä kylmän puukonterän lailla iskeytyy hänen sydämeensä viimeisen eronhetken muisto.
Hän ei ollut muistanut sitä viime vuorokausien taukoomattomissa ponnisteluissa ja vaaroissa, mutta nyt, kun jännitys oli lauennut, valtasi se hänet järkyttävällä voimalla. Hän oli taas näkevinään tuon rakkaan huoneen pienimpiä yksityisseikkoja myöten samallaisena kuin silloinkin, hän oli kuulevinaan nurkkaan kyyristyneen vaimonsa tukehtuneen nyyhkytyksen…
Ei — ei! Hän ei tahdo ajatella, muistella sitä. Hän peittää kädellään silmänsä, mutta siitä huolimatta on hän taas näkevinään pienet poikansa paitasillaan edessään; he koettavat pidättää itkuaan, vanhin puree hammastaan, mutta kyyneleet vierivät heidän poskilleen, vapisevat huulet vääristyvät… Hän nostaa heidät syliinsä, painaa huulensa heidän hienoille hiuksilleen, — ja taas tuntuu ikäänkuin suuri, jäinen koura puristaisi, tukehuttaisi…
Hän huokaa raskaasti, katsahtaa kuin apua etsien ympärilleen, mutta kaikkialla on pimeätä. Hänestä tuntuu kuin näkisi hän oman elämänsä, tulevaisuutensa; ei valopilkkua, ei toivoa, — vain pimeyttä. Synkät aavistukset, kuvat ja ajatukset risteilevät hänen aivoissaan: hirmuvalta voi jatkua vielä vuosikymmeniä, — eikä hän pääse kotiin. Hänen sairautensa pahenee, hän kuolee siellä yksin, — ja he jäävät orvoiksi, joutuvat ehkä mieron tielle. Eikä hän näe heitä koskaan, — ei koskaan…
Ja yhtäkkiä hän kumartuu, painaa kasvonsa veneenlaitaa vasten, hänen hartiansa hytkähtävät rajusta nyyhkytyksestä, ja hänen kuiskaavassa äänessään värähtää syvä suru ja hellyys: — Lapseni… pienet… poikaseni…