VAIKEIN HETKI
Kolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana tummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut näyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta, valkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä jokapuolella musta Pohjolan yö.
Miehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä oli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.
Yhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun hilpeästi:
— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle jutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.
— Minunko?
— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon seikkailuja.
Nuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa näyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa omituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:
— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä synkemmiksi.
— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei vielä viitsi nukkumaankaan ruveta.
Nuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen kasvonsa synkkenivät.
Ei kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina oli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti jossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta selkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.
* * * * *
— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta tuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.
Olin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut keuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita omaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin muuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, — meidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui tapaus, josta nyt aion kertoa.
Oli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me olimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme saaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia. Kaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki housunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain koiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut enää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä yöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta sitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi enempää.
Olimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä kiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut itkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia onnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni. Olin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä hänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.
Kuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun mieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme suoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin Kylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea vain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!
Mutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:
— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin mitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.
Minä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin hämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole koskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään vaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta huomioon.
— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan yli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa… Ja etkö näe, että on noussut sumua.
Tämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää muistanutkaan vaaraa.
Jalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti eteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja ajatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon lähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.
Siskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa valahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet samanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin. Tartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei jäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös, vedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja harmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain loikkauksin.
Me juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja juoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti ja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä useammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä jalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja minussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään ennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun täytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä sakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin hämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta nousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en voinut…
Yhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän piiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.
Silloin hän kirkasi, — ja tuossa lyhyessä, tukehtuneessa kirkaisussa kuvastui niin sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu, että minä pysähdyin kuin naulittuna.
Juoksin sisareni luokse ja tartuin hänen käteensä, — mutta hän ei kyennyt enää liikkumaan: hän lyyhistyi polvilleen ja huohotti raskaasti ja kuuluvasti. Nähdessäni tuon mustan haamun yhä lähenevän, hellitin taas siskostani, juoksin pienen matkan, mutta palasin uudelleen ja aloin raahata häntä mukanani.
Te ette voi aavistaa mitä silloin tunsin.
Ajatelkaa vain, että minä olin hänen ainoa turvansa maailmassa, — ja jättäisinkö hänet nyt? Mutta minun herkässä, kauhusta sekaantuneessa mielikuvituksessani tuntui tuo takaa-ajaja kammottavalta hirviöltä, jonka käsiin joutuminen oli kuolemaa kamalampi; hän kykeni herättämään kauhun, jollaista ei mikään voi herättää täysikasvuisissa. Niin, minä vakuutan, ettei kuolemantuomio nykyään olisi mitään sen hetken rinnalla, kun minä vuorotellen hellitin ja tartuin uudestaan siskoni käteen. Mutta kun aivan takanani kuulin viholliseni kähisevän huohotuksen, silloin minä — niin, silloin minä jätin hänet…
Minä pysähdyin uudestaan, sillä minä kuulin taas kirkaisun, joka muistutti jäniksen kuolinparkaisua, kun koiraparvi hyökkää sen kimppuun. Ja niinkuin painajaisunessa näin, miten tuo suurikokoinen mies oli tarttunut sisareni hentoon ranteeseen, lennättäen hänet koholleen, ja löi häntä paksulla kepillä… Silloin tunsin sellaista hätää, että luulin kuolevani. Muistan vain hämärästi, että heittäydyin polvilleni maahan ja huusin, rukoilin:
— Setä kulta, setä kulta! Älkää lyökö, älkää lyökö!
Nyt vasta näytti hän huomaavan minut, ja hänen raaka äänensä kajahti kuin kiukkuisen somiin mylvähdys:
— Vai te p——n kerjäläiskakarat sotkette minun orasmaani! Odotappas sinä!
Ja niinkuin kissa, joka kidutushimoisena päästää välillä kynsistään haavoittuneen hiiren, heitti hän sisareni ranteesta ja läksi pitkin loikkauksin jälkeeni.
Juoksin kuin henkeni edestä, ja onneksi oli minulla vielä senverran voimia jälellä, ettei hän saanut minua kiinni.
Kun hän sen huomasi, pysähtyi hän ja palasi siskoni luokse, joka aivan jähmettyneenä oli seisonut paikoillaan, ja alkoi raahata häntä taloa kohden.
Yhtämittaa rukoillen, itkien ja anteeksi pyytäen lähenin taas vähitellen, ja minä muistan vieläkin, miten hänen pienet silmänsä säihkyivät julmuudesta ja raivosta. Niinkuin ei olisi lainkaan kuullut rukouksiani karjasi hän raa'asti:
— Tule tänne!
— Setä kulta, antakaa anteeksi tämä kerta! — rukoilin ininä itkien.
— Vai et tottele!
Minä olin mennyt liian lähelle. Sillä äkkiä, ennenkuin ymmärsin mistä oli kysymys, syöksyi hän minua kohti kuin raivostunut peto. Ja varmaankin olisi hän sillä kertaa minut saavuttanut, ellei siinä lähellä olisi ollut harva aita, — sen raosta pujahdin toiselle puolelle. Hän oli suuri ja kömpelö eikä päässyt ylitse pian, ja minä sain etumatkaa niin paljon, että hän katsoi parhaaksi keskeyttää takaa-ajon. Hän heristi uhkaavasti kiroten nyrkkiään ja kääntyi taas siskoni luokse. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja lähti raahaamaan häntä taloansa kohden.
Oi, minä näen vieläkin silmissäni tuon hirvittäviin näyn, kun sisko epätoivoisesti ponnisteli vastaan pienillä jaloillaan, ja korvissani kuulen hänen vihlovan, kauhusta vapisevan huutonsa:
— Antti… auta minua…! Auta minua! Auta, auta…
Heittäydyin maahan painaen kasvoni multaan, tukin korvani, en voinut katsella. Mutta kuullessani hänen hätähuutonsa, hypähdin ylös ja näin taus saman näyn. Taas juoksin lähelle, kiertelin ympärillä itkien ja rukoillen. Mutta kylmäverisesti käveli mies taakseen katsomatta, raahaten vastaan haraavaa pienokaista perässään kuin jotain kuollutta esinettä. Ja niinkuin vinkuvat ruoskaniskut sattuivat sydämeeni nuo sydäntäsärkevät, tukehtuneet huudot:
— Auta… auta… auta…!
Enkä minä voinut mitään.
Hän tahtoi kai käyttää sisartani syöttinä, saadakseen minutkin kiinni, koska hän kerran käänsi päätään ja huusi julmasti ja vahingoniloisesti:
— Kyllä minä vielä sinutkin pehmitän, — usko se!
Vasta kun oltiin lähellä taloa, tuli emäntä pihalle ja huusi äkäisesti:
— Mitä niitä kakaroita siellä poruutat?!
Silloin näytti aivankuin mies olisi hävennyt.
Hän hellitti siskoni kädestä ja loi vielä silmäyksen minuun aivankuin arvostellen, kannattaisiko vielä yrittää. Sitten lähti hän hitaasti löntystämään taloansa kohden.
Silloin siskoni huomasi olevansa vapaa ja lähti taapertamaan minua kohden. Se ei ollut juoksua eikä kävelyä, ja kerran hän kaatuikin. Itkien puristin häntä rintaani vastaan niinkuin olisin siten pyytänyt anteeksi jotakin kauheata rikosta. Sanaakaan emme kyenneet lausumaan, me vain istuimme ja itkimme.
* * * * *
Sitten me lähdimme taas astelemaan sitä sivukylää kohden. Oli alkanut sataa tihuuttaa, meidän askeleemme olivat raskaat, raskaat ja laahustavat, sillä risaisiin kenkiimme oli tarttunut paksulta savea ja ne painoivat kuin lyijypainot. Ja aina välillä me pysähdyimme ja itkimme.
Tuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten vielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista. Ymmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — mutta miksi jätin hänet? Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan korvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.
Itkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes ymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua lohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni, ahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.
Tuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän yöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia, vapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää kuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta ja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.
Siinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin penkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en minä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä silloin hän kuoli.
* * * * *
Se yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä miehen on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun orpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja minä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä kuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä uskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella pimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat vain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa, mutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin nostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin kovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen kädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet, kuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla tuntiessaan vajoavansa aaltoihin.
Mutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne muuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni rintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys iskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.
Minä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi viatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, — lupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain ei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.
Mutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas tunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa vääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan kauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin tukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien Jumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle. Kahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän kumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa…
Taas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta, tarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa kohtausta.
Minä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin kitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä heikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan vielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman lähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja likistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen hampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen suustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille huulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti rukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja korisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä, — vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin kauheat, kuolleet silmät.
Sitä kesti niin hirveän kauan…
Minä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi pientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain kuunnella, kuunnella…
Vihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät sormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta ymmärsin…
Itkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun, — ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja liikkumattomana…
Siinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja laihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine sorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi paleltuneen linnunpojan varpaat…
* * * * *
Kertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja vapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi kasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia puupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa, hillitysti:
— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se tapaus siellä pellolla… Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin hetki.
* * * * *
Miehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja äänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului yön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden ulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt kaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.
Vihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:
— Vieläkö se isäntä elää?
Äskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja välinpitämättömästi:
— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta pelloltaan rinta läpi ammuttuna.
Hän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti kirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta koitti.
Ei kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin tutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät, niissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa valaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.
Yhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen taivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko taivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman suuri, kiukkuansa sähisevä käärme…
Kertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:
— Kas, revontulet!