ÄÄNETÖN HUUTO.
Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan, kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.
Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa… Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi elämä, sellaisessa kurjuudessa — ehkä itkevän lapsiparven keskellä. Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista ulvontaa…
Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan ajatusta — asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita — se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.
Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.
— Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. — Olenko vieläkin kuumeessa — hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset — tulleet tänne?
Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja: yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen, puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä, rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita — he muistuttivat jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta, äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi mielipuoleksi.
Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret yhteen — kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina, hyppineet hulluina — ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.
Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus leimahtanut täyteen valaistukseen.
— Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi
Marcus itsekseen. — Viime maailmansodan todelliset tulokset!
Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää teollisuuden hyväksi.
Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma, että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita. Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.
Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:
— Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? Teräksinen heille annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun mukaan — ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas käyttävät konettaan mitä parhaiten — eivätkä nenättömät ole vähääkään huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!
Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.
— Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa! oli äskeinen kysyjä sanonut moittien.
— Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut vihasta.
— Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. — Kaikki saisivat kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä! Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää — sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!
— Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos. Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.
Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.
Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen, mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa — voimatonta, sammumatonta vihaa.
Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että jokainen heistä oli kerran ollut terve, nuori, voimakas — hekin olivat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin — hekin olivat eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.
Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi? Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä kadotetun elämän — muistuttaa siitä, mikä aiheutti heidän loppumattoman helvettinsä…
Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.
Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten — sillä nyt vasta muuta väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat tällä puolella — ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.
Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia, viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin — mutta heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin muutamat jäsenet.
Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa oli voimaa. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin, ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova, tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa — ja uhkaa.
Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat kostaa — niin tahtoi hänkin!
Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat oikeastaan hänen veljiään, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja tarmoa olemukseensa.
Entä nuo äskeiset onnettomat — voivatko he mitään?
Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat enemmän kuin toiset!
Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat, jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät kaameasti irvistävän — äänettöminäkin ne huutavat kostoa. Heidän aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä, äänetön huuto:
— Pois sota!