OI KANSANI KALLIS!
Joko kuolintautia sairastaa tuhatjärvien kansa kallis? Joko Jumala sairahan Suomenmaan näin kuolohon käydä sallis? Oma heimoko hylkäsi kansan tään ja syöksi sen suruhun, kärsintään, ylenantoi ja tappoi tahallaan, tämän kalliin ja kauniin maan?
Ken taitaa vastata? Vastatkoon joku, jolla on siihen voimaa! Mut valhetta vailla hän haastelkoon. Ja jos kansoa ei hän soimaa, vaan syyttävi surmasta vierasta, niin huulilla hällä on valhetta; hän pettävi muita ja itseään. — Näit' täällä mä monta nään.
Sadattuhannet täällä nyt ruikuttaa: Oi voi sua kansa parka! Mut hyväks' sen jotakin uskaltaa joka nahka on liian arka. Maan pylvähät kaikk' ovat katkenneet ovat uljahimmatkin jo uupuneet, maan nouseva nuoriso karkeloi, remu ympäri maata soi.
Tääll' aatteen myllyt ne jauhavat himoruokia, nautinnoita; näät, "ihanteen"-ihmiset nauttivat omantunnon tuskiin noita. (Ne myllyt on seuroja aatteiden, pesäpaikkoja kurjien raukkojen, jotk' kulkusin teuhata tahtovat ja naivat ja huolivat!)
Karusellit ja markkinasirkukset ovat täynnä polvea nuorta. Ihanteet sekä "suuret" aattehet ovat saippuakuplain kuorta; ei jaksa ne kansoa kasvattaa, vaan alemmas aina sen vaivuttaa; ne raukoiks' saattavat nuoret maan. — Maa kärsi ja kestä vaan.
Koko kansa kun tanssii nuoralla vetelehtien nautinnoissa, niin — kuin voi seistä se vankkana ajan ankaran taisteloissa?! Se kansa on päättänyt päivänsä ja se itse surmasi itsensä; omin käsin se ratkoi suonensa; loi itse se hautansa.
Oi kansani kallis! Etkö sä nää: ties loppuu, eessäs on hauta. Nyt aika jo sunkin on ymmärtää, ett'ei sua leikit auta. Toden aika on tullut. Jääkööt jo pois hulluus, nauru ja karkelo. Yks ainoa aate me tarvitaan: On tehtävä terveeks maa!
3/1 04.