SYKSYÄ.
Nyt lehdet lentää, varisee, syystuuli pieksee puita, pois kesäkorut karisee, vaan puissa joitakuita on lehtiä ja oksillaan ne on kuin ois ne ivallaan.
On kesä lyhyt. Tuskinpa se täysin tulla ehtii, luo lämpöä ja paistetta ja puissa oksat lehtii, kun taas jo pois se kaikkoaa ja alla syksyn on jo maa.
On luonto niinkuin elämä, mi ihanteita vailla, on aina synkkää syksyä, ja talvituulten lailla se jäätää ihmissydämet ja tukahuttaa tuntehet.
Mut kesän meille ihanteet tuo elon talvisäihin, luo lakkapäiset lainehet ne valtimoiden jäihin, ne mielen synkän seestyttää ja väsyneitä virkistää.
Vaan miksi ihanteillakin niin lyhyt tääll' on aika, miks voittavi ne kumminkin ain talvisäiden taika? Miks ihanteiden ihmepuu niin pian kuihtuu, lakastuu?
Miks ihanteiden ihminen ain elon alle taipuu ja miksi ase aattehen niin pian hältä vaipuu ja tylstyy taikka katkeaa ja tuskin mitään aikaansaa?
Kas, alla arkihuolien ja olemisen armon ei kestä ase aattehen ja mahti miehen tarmon: Jok' ainoalta ihanteet lyö taistotavan käsitteet.
Mies tuskin täällä tuntevi nyt aatteen aateluutta ja rintahansa tahtovi hän saada ilmaa uutta ja tarttuu hengen tapparaan, käy taistotietä astumaan.
Kun hän jo pettyy! Elämä ei ihanteita tunne. Jos täällä tahtoo iskeä ja lyöpi vaikka kunne, niin paatta vasten aina lyö, ei näe, kun on yllä yö.
Vain kipeniä kimmahtaa
se vuoren paksu paasi,
ja turhaan kalvat kalskahtaa.
— Ken elonvuoren kaasi?
On sitä vastaan turha työ,
jos vaikka millä lailla lyö.
Ja miekanterät tylstyvi.
On miesten mielet haikeet.
Jos vaikka kunne katsovi,
on eessä ajat vaikeet:
Pois ihanteen on kesäkuu,
on jäätä maa ja lunta puu.
Ja pakkasessa paukkuvi se elon hallavuori, ja lumihin sen jäätyvi niin moni mieli nuori. Jos pakkasesta säästyy ken, niin vuoren peikot vievät sen!