LASTEN SUKU
Moni täällä on valmis toimintaan, vaan harvat jaksavat seistä. Monet käyvät uhmaten uurtamaan, mut kuin moni kestää meistä. Me olemme sukua lapsosten ja polvea pelkuritten. Me soitamme kannelta kaihojen ja kieliä kyynelitten. Ja usko, se meille on unta vain, jos toiveita kuinkakin meill' ois ain.
Me soudamme merta myrskyävää ja painumme tuulen mukaan, ja ihmettelemme, mitä on tää, jota uskoa ei vois kukaan: Me luulimme, tottahan tuuli vie myös sinne, minne on määrä; on helppoa näin, ja lyhyt on tie! mut suunta olikin väärä. Ja keskellä kuohuja luotoon sai nyt haaksi jo hylyksi mennen kai.
Me apua huudamme hulluina, ja pilveä luulemme maaksi. Niin viisasta ei ole ainutta, joka katsois, kuin on haaksi; sitä eiköhän korjaten kuntoon sais, jos oisikin siinä vuoto, ja ainakin kotihin kuljettais, kun karu ja kolkko on luoto. Mut parkuhun miettehet unhoittuu ja hädässä harkinta karkoittuu.
Me itkemme kyynelin katkerin ja torumme toisiamme, ja etsimme, ken olis syyllisin, mut itsemme puhdistamme. Joku luulee: "Vastaista vainen ois paras ollut purren mennä". Sekä toinen: "Ken sitä kestää vois!" Tosi neuvoa vaan ei ennä. Ja ystävät ystävän kimppuun käy. Yö ympäri mellakan ennättäy.
Ja joku jos niin ois yltiöpää ja sanoa rohkeaisi: "Seis miehet, täähän on kehnoa tää!" Hän merehen viskattaisi. Näät, miehet kun uskoa uupuvat, puhe silloin heille on suotta. He riitelevät sekä nukkuvat ja nukkuvat monta vuotta, tai hukkuvat — riitojen riehuntaan. Niin, näin sitä miehissä taistellaan.
Ken tahansa myötäistä mennä voi, se kulku on mukavata. Ken määränsä vastaista kohden loi, on vaikea hällä rata. Mut hän, jos hukkuvi hyrskyhyn tai sortuvi salakariin, ei vaipune riitojen myrskyhyn, ei kuole hän kehnojen pariin. Hän sortuvi niinkuin sankari vaan, hän kuuli ja palveli uskoaan!