I.
Ma ajan hiiden hirveä, niin villiä ja virmaa, mi lumiaavan äärellä vapaana kiitäin kirmaa.
Nyt vasta löysin jäljet sen,
kun kauvan noita hain ma,
kun erämiehen murheiden
kaikk' kauhut tuta sain ma.
Kun ylivoimin taistelin
ja monta kertaa vaivuin
ja epäilystä kuuntelin
ja tuskan alle taivuin.
Nyt vasta löysin jäljet sen,
ja vannon: niitä seuraan,
vaikk' kiini koskaan saisi en
ma pyhätöiden peuraa.
Yöt, päivät hiihdän jälkiään
ja erämaata matkaan,
ja kotihini kääntymään
mua ei saa jumalatkaan.
Näät päässä tien on kaikkeni, vaan tyhjä takanani; jos katsoisinkaan taakseni, niin ois se kuolemani.