VIII.
Yönuotioiden unet luo niin monenmoiset haaveet ja tulen tuike luokse tuo niin lopen oudot aaveet.
Ne ympärillä karkelee,
ne kiertelee, ne kaartaa,
mua ilkkuen ne katselee
ja kaikkialta saartaa.
Viim' yönäkin ma kummat näin,
kun silmät kiini painui:
mies lappalainen jäljissäin
mun henkeäni vainui.
Hän, pakanakin, pyhintä
mun hirveäni pyysi —
ja saadakseen mun tieltänsä,
salassa nuolta syysi,
ett' yksin herra erämaan hän, kurja, olla saisi, ja peuran rintaan peitsen vaan hän äkin upottaisi.
Hän kulki kuusten varjoja
ja petäjikköön lymyi,
ja sieltä, kosto katseessa,
hän väijyin mulle hymyi.
Mut vihdoin viimein huomasin
ma turman tuojan toki
ja silloin sielu syntisin
myös kuolemansa koki.
Ma piilouduin taakse puun,
ja kun hän luokse ensi,
niin vasamani kirottuun
kuin koston nuoli lensi.
Ma kau'an tarkkaan tähtäsin
ja tähtäsin kuin peto
ja lumikääreliinoihin
näin kaatui kurja eto.
Kun heräsin, niin peloitti mua vieläi unen uhka; mut huomenkoi myös heloitti päin nuotioni tuhkaa.