III.
Kodissa isä ja äiti, siskot, veikkoset verevät vartosivat, vuottelivat kuulumisia kaupungista, tietoja tytär-rukasta, joka joukosta erosi, muille maille matkasihe elon ankaran pakosta, vaivojen väkäisten vuoksi.
Vaan ei saapune sanomat, tule tiedot tyttärestä.
Talvet tuulena menevät, haihtuvat kesäiset hetket, päivät kiirettä pitävät, kuluu kuut ja vuosikaudet.
Tauti tappoi taattokullan, kodin pylvähän kukisti, heitti kalman kartanolle, mustien mutujen alle. Nähnyt ei tytärtä taatto, silmiensä sammuessa.
Loppui leipä lasten suusta, elanto emo hyvältä, tuli huoli huutavainen kotihin kova-osaisten, siirsi tyttäret tuvasta, mökistä verevät veikot, sen sikäli, tuon täkäli, pitäjätä pitkin laitti, vanhemmat talojen töihin, nuoret työnsi mierontielle.
Kunne kulkevi emonen, astelevi äiti vanha, kun on kylmillä kotinsa, poissa mies ja poissa lapset, itse voimaton, varaton, tarmoton elon olohon? Kulkisiko Katrin luokse? Eipä tiedä, tokko tuolla erä riittäisi emolle, vanhalle, vapisevalle, kun ei kuulu kuulumiset, eivätkä sanomat saavu tyttären elosta tuolla pahan maailman pyörtehessä.
Äiti, sortunut suruhun, kompastunut kohtaloonsa, kylän raittia ravasi, tanhuata tallusteli kohti köyhien kotia, vaivaishuonetta vähäistä, sinis siellä ollaksensa, viikot vierivät venyä, kunis kuolema tulevi, kalmanmiesi korjannevi.
Elävi erätön äiti, vaimo vaappuva olevi armo-antimen nojassa, hoivassa hyvä-osaisten, kysellen kyläiset tiedot, kuulumiset kauvempaakin.
Kului tuosta kuuta kolme, neljä, viisi vierähteli, niin jo saapuvat sanomat, kuulumiset kaupungista saamansa tytön tyköä, luota kanan kantamansa, tulevat tuliset tiedot, sanomat ylen ikävät:
Tytär vankina viruvi, asustavi armahainen umpilukkojen lomassa, paasiseinien sisässä, kun on tehnynnä tekoset, kamalat ja kauhistavat, tappanut tahallisesti synnin siittämän sikiön.
Kuuli viestin vanha vaimo, sanomat suruinen äiti, murtui: parkasi pahasti, huusi suulla surkealla, taittui tuosta vuotehelle, peräpankolle paneikse, houri yöt ja houri päivät, näki kauhujen näkyjä, kuuli kummat kuiskutukset, näki naisen kahlehissa, vaivassa oman verensä, kuuli rautojen räminän, rauta-usten ulvahdukset — tunsi loppunsa tulevan, viime hetken valkenevan.
Tuo on kurja kaikertaja, vaimo vaivojen alainen, nukkui kuoleman unehen, Manalan majoille kulki, onneksi inehmosille, itsellensäkin iloksi.
Katri kurja ja katala, ruoko tuulen runtelema, suurta syytänsä sovitti, tihutyötänsä avitti, kahlehia kantamalla rautatelkien takana.