IV.
Puoliyö. On talven taivaan alla pilvipeite harmaa. Väsyneenä päivän vaivaan nukkuu kaikki kansa varmaan; jälkeen kaiken kauhun tuovan sekasorron, tuskan, turman tuta saa se rauhan suovan, huojentavan unen hurman.
Missä äsken sota soitti kamalinta kanneltansa, koska kansa seistä koitti vaikeassa vaivassansa, siinä lepää satakunta lakkolaista jäätyneenä ikipitkän yönsä unta kuolon helmaan häätyneenä.
Lepää lumi-untuvilla uhrit työn ja orjaikeen kiteisillä katsehilla unen raskaan, kuolonsikeen; uudenajan sankareina jälkeen uljaan urhotyönsä kunnialla kaatuneina nukkuvat he hangell' yönsä.
Mutta minne sodanhenki punasiivin päivin liitää, sinne halki yöhyenkin haaskalintuparvi kiitää; miss' on jälkeen taiston hetken vainajain ja veren lemu, siellä jälkeen lentoretken korpeill' on myös aimo kemu:
Hiipii taistotanterelle patrulleja parvi hiljaa työlle salakähmäiselle: korjatakseen kuolon viljaa ilman ruumissiunausta, ilman ainutt' arkkulautaa, ilman kelloin kilkahdusta vihkimättömähän hautaan.
Peitoss' yön ja tehden pilkkaa kymmenkunta halvint' orjaa, kunnotonta, kiirevilkkaa kaatunehet kaikki korjaa, ettei enää huomenella, saapuessa surijoiden mielin ottaa omaisensa, jälkeäkään löydy noiden.