TULKOHON VALKEUS!
Kauhujen kaarneet lentelevät nyt ilmojen äärtä, etsien saaliitaan, lapsia murheen maan, peittäen auringon, valon taivahan kannelta kaihtain. Ihmiset huolien käy, kun ei onnea näy.
Elämännautinnoiden lähde on ehtynyt tyyten;
ilojen maljoiss' ui myrkykkäät surun kyyt;
valhe ja totuus muuttavat karvaa, vaihtavat virkaa
hyötyen toisistaan; rakkaus raadeltu on.
Kauneus näivettyy. Kuin matojen kalvama kukka
kuihtuu ja kuolee tuo. Surkeudella ei oo'
rajoja laisinkaan, ei kohtuut', ei edes määrää,
missä se seisahtuis, milloin se kylläks sais.
"Tulkohon valkeus!"-huuto jo kauan on kaikunut maassa,
kun viha villiytyi, kun paha paatui vaan.
"Tulkohon valkeus!" huutavat vuossadat synkät ja raskaat
yössä, mi yltyy ain. — Salass' on vastaisuus.
Lyöty on tulta jo silloin ja tällöin tuolla ja täällä,
soihdut on syttynehet, valkeat loimunnehet,
mutta ne virvoina vain ovat leikkiä lyöneet ja kiirein
tuhkana tummunehet, hiilenä häipynehet.
Missä on siis tuo liekki, mi ylhänä, suurena palaa
valkeutt' tarjoten, kun uhkaa kuoleman yö?
Onko se taivaan liesillä tai maan uumenten alla?
Ei! Se on rinnoissa vain ihmislapsosien.
Rinnoissa ihmisten tuli hiilissä hehkuu ja kytee.
Koska se loimuta saa kertakin kunniassaan?
Koska se leimahtaa, niin ett' täys päivä on kerta
ympäri maailmaa? Koska se leimahtaa?
Sytyttäkää tulet! Puhaltakaa kipinöihin ja tuhkaan!
Pilviä puhkaiskaa! Sumua surmatkaa!
Sytyttäkää tulet! Siinäpä valkeutemme on taika.
Siis: Tulet leimuamaan! Aurinko asemilleen!