KAHDESTOISTA LUKU.
Tuossa on tunturilakea, suuri ja avara, joka viettää sinne päin, missä Haugen onpi. Lumimerestä nousee siellä täällä huippuja paljaina ja harmaina, jotka katselevat totisesti ympärilleen. Noin tuo huippu on seisonut vuosien kuluessa, niinkuin kuningas lumisessa valtakunnassaan. Harvoin vieras lähestyy hänen kylmää ja kolkkoa kotoansa, joskus joku mies kentiesi, laukku selässä, kulkee ohitse, pysähtyy hetkeksi, värisee ja kiitää sitä nopeammin alas kyliin päin. Muuten ainoastaan peurat suurissa laumoissa tanssivat avarilla lakeilla ja raapivat jaloillaan, löytääksensä lumen alta hiukan sammaleita. Mutta tunturillakin on tarinansa. Se on nähnyt väijyvän pyssymiehen, nähnyt pulskan, rohkean nuorukaisen, ja orjailevan raukan, taakka selässä. Se on kuullut monta hupaista laulua, monta pamahtavaa laukausta, vaan myöskin tuskan ääntä, kun vanhus on vaipunut uupuneena sen juurelle tai vieras eksynyt sumuhun, paleltuen, sydän kauhistusta täynnä, kun tie ei ollut löytyvissä. Tunturi oli kaiken tuon kuullut ja nähnyt ja muistojansa koonnut pitkien aikojen kuluessa, vuosien vieriessä, mutta se on ääneti ja nousee lumimerestä paljaana ja kovana, ankaralla katsannolla.
Tänä päivänäkin se olisi voinut kertoa tarinan eräästä miehestä, joka muutamia vuosia sitten lähti tätä tietä villiytyneellä katsannolla, paljaalla rinnalla lumituiskussa ja veitikan tuike tummissa vilkkaissa silmissään. Hänen oli mentävä Haugeniin Gunnarin luo kiittämään viimeisestä olostaan, mutta kosto kyti silmissä ja sydämmessä. Tuota tarinata olisi hän kuunnellut, tuo nainen tuolla huipun juurella, sillä tiesipä hän että se mies pian tulisi, tälläkin kertaa käydäkseen Haugenissa ja tälläkin kertaa kosto silmissä ja sydämmessä.
Liv seisoo kallioseinän juurella, silmät käden varjossa, katselee, etsiskelee hän niitä kiviä, jotka osoittavat oikeata tietä. Posket ovat punaset ja raittiit, sillä tuuli on puhaltanut ruusuja niihin. Silmä katsoo vakaasti eteensä ja näyttää niin tyyneltä pitkien ripsien suojassa, joihin lumihiuteita on tarttunut. Pelko ei enää ahdista hänen sydäntänsä, vaikka se on katkeemaisillaan. Hän taisi ja hän tahtoi pelastaa isänsä, vaikkapa oman henkensä uhalla. Sitten hän oli tehnyt tehtävänsä. Liv on kaunis seisoessaan tuossa suksillansa, pitkä ja solakka, voimalliset kasvot ylöspäin nostetut, kultainen tukka otsalla taaksepäin käännetty, nojaten sauvaansa toisella kädellä ja toisella suojaten silmiä päivältä. Hän huo'ahtaa, katsoo onko lapsen hyvä ja lämmin ja kulkee sitten eteenpäin vaarallisella matkallaan. Hän edistyy alussa verkalleen, mutta pian käypi kulku nopeammin ja sitten kiitää Liv mäkeä alas. Hän kallistaa ruumistansa eteenpäin, silmät katsovat suurina, tarkkoina, suu on puoleksi avoinna, kun hän lähtee menemään alas. Tuuli lyö häntä vastaan, melkein ahdistaa hänen henkeänsä, ja leikkii hajoitetuilla hiuksillaan, jotka valuvat olkapäille, ja lumi, joka pyryttää suksien jäljistä kuin valkoinen pilvi, kiertää hänen vartalonsa kylmään valkoiseen vaippaansa.
Ja huiput ja kalliot ja linnut ilmassa ja vuorikoivut ja pensaat katselevat ällistyen nuorta reipasta vaimoa, joka rientää salaman nopeudella heidän ohitse. Ilta lähestyy kun Liv seisoo rinteellä, josta nähdään Haugen ja kylä siellä alhaalla. Sukset on hän taas heittänyt olalleen. Aurinko menee maille ja hän katselee kuinka sen säteet loistavat laakson yli, vaan Haugeniin ne eivät pääse, vuori luopi varjonsa siihen ja siellä on yhtä pimeätä ja kolkkoa kuin ennen. Seisoikohan Gunnar ovessa vai eikö hän vielä ole tullut pellolta? Vai seisoiko hän yksinänsä takan ääressä, katsellen hohtaviin hiiliin ja ajatellen eksynyttä tytärtään, mitäpä Liv tiesi! Hän sanomattomasti ikävöi päästäksensä alas vaan katsomaan kuinka siellä oli laita. Mutta tuntui kuitenkin kuin jalka ei uskaltaisi astua sinne päin. Hän istui kalliolle, otti lapsen syliinsä, katseli sitä ja tuuditti sitä käsivarsillaan. "Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata", sanoi hän suudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa, joita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan maailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän rakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu. Aslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika levätä? Ja nyt taas astumaan alaspäin mullassa ja kivistössä polulle asti.
Gunnar istui takan ääressä lepäämässä päivän työstä. Monta ajatusta juolahti hänen päähänsä kun hän istui tuossa, heittäen silloin tällöin oksaa tuleen. Mutta tuvassa oli niin rauhallista ja rauha kuvautui vanhuksen kasvoissakin; vaikka olivat surumieliset, oli niitä kumminkin hyvä katsella. Silloin hän herätettiin mietteistään, joku koputti ikkunan ruutua. Hän nousi ja avasi ikkunan, nähdäksensä ken siellä oli. Hän näki vaimon siinä seisovan, mytty sylissä, vaan kasvojen muotoja hän ei voinut nähdä pimeässä.
"Kuka se on?" kysyi hän. Silloin kuului kummallisen hellä ääni alhaalta lausuvan:
"Nimeni on Liv ja muinoin sanottiin minua tyttäreksesi."
Gunnar piti pöydästä kiinni, ett'ei hän vaipuisi maahan, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta kohta juoksi hän ulos portaille ja ojensi kätensä Liville.
"En tohdi mennä tupaan ennenkuin itse pyydät minua", sanoi sama ääni taas.
"Tule — tule —" kuului vastaus ja Gunnar tarttui tyttärensä käsivarteen ja talutti häntä sisään. Liv jäi seisomaan oven suuhun ja hänen sydämmensä tykytti kovasti.
"Täällä on yksi vielä, joka rukoilee puolestansa", sanoi hän ja ojensi lasta isälle. "Nyt olemme vihityt", lisäsi hän matalalla äänellä, "etkö siis tahdo tunnustaa tyttäresi poikaa?"
Gunnar otti lapsen sanaakaan sanomatta, otti sen vaan syliinsä ja katseli sen kasvoja. Pian vieri suuria kyyneleitä Gunnarin kasvoja myöten. Hän pyyhki niitä pois, mutta toisia tuli sijaan ja ne tippuivat nukkuvan lapsen päälle. Hän tarttui Liv'in käteen ja vei hänet takan ääreen, otti siitä palavan puun ja valasi sillä Liv'in kasvoja.
"Herra Jumala, sinä se todellakin olet!" sanoi hän kyynelsilmin, "kuinka laihalta ja vanhalta näytät. Mutta lämmitä itseäsi — istu — tyttäreni".
Hän pusersi Liv'in kättä kerta toisen perästä, eikä voinut oikein hallita ääntänsä. Liv oli täll'aikaa seisonut äänetönnä isäänsä katsellen. Hän oli nähnyt kuinka hänen tumma tukkansa nyt oli hallan panema, kuinka lempeät hänen kovat kasvonsa olivat ja kuinka tuo ennen kallistunut pää nyt oli pystyssä. Jumalalle kiitos, mitä hän oli kuullut oli siis totta.
Hän ikäänkuin heräsi Gunnarin sanoista kun tämä veti hänet takan luo.
"Täällä ei ole aikaa enää sinun eikä minun istua nyt, isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, molemmin käsin tarttuen hänen käsivarteensa, ja sanat tulvailivat hänen huulillensa, — "pian hän on täällä — Aslak. Hänellä on pahaa mielessä — hän tulee koko joukon kanssa — he aikovat polttaa sinulta talon. Tule — joudu kylään ja ole siellä tänä yönä. Minä otan häntä vastaan; sillä minulle ei hän mitään tee. Mutta sinut hän tappaa jos saavuttaa — joudu isä kylään — mutta älä sano mitään, älä kerro sitä — älä luule liian pahaa hänestä tämän tähden — he ärsyttävät häntä ehtimiseen, mutta hän ei ole paha sydämmestään — usko minua, hän ei ole niin paha".
Liv ei jaksanut enää, hän vaipui isänsä rintaa vasten ja itki nyyhkytti.
Gunnar oli noussut, hän seisoi kuin kivettyneenä. "Onko tämä totta?" kysyi hän.
"Se on totta," sopersi Liv.
Hetken aikaa Gunnar seisoi siinä, sitten nosti hän päätänsä huolettomasti ja sanoi: "Tulkoon, hän on minut löytävä".
Liv heittäysi isänsä kaulaan. "Älä tee niin! Älä tee niin, minä tulen onnettomaksi koko elin-ajakseni."
Gunnar pusersi hänen kättänsä ja lausui totisesti:
"Haugenissa olen elänyt siitä asti kuin ihmiseksi tulin. Haugenissa tahdon myös kuolla".
Yht'äkkiä pisti Liv'in päähän ajatus. Hän hypähti pystyyn, silmänsä loistivat.
"No, minä juoksen kylään vaikka kaatuisinkin tielle. Minä kokoon ihmisiä, — he ottavat hänet kiinni — kiinni hänet ottavat, vaan sama se — sinut minä pelastan, vaikka kadotankin hänet. Minä luulin hänestäkin olevan toivoa, mutta nyt kadotan hänet — sinä olet pelastuva, isäni".
Hän aikoi rientää ulos, mutta Gunnar asettui oven eteen ja pidätti hänet.
"Sinun pitää jäädä tänne luokseni, Liv", sanoi hän korkealla äänellä, "jos kerran lukitsin oven, että et pääsisi sisään, tahdon nyt lukita sen, että et pääse ulos".
Liv vaipui penkille, kätki kasvonsa käsiin ja itki niin rajusti, ett'ei Gunnar millään lailla voinut häntä hillitä. Mutta se olikin koko sielun taistelu, joka nyt suli kyyneliksi. Kun hänen mielensä taas asettui, oli hän aivan hiljaa. Hän istui hetken aikaa ikäänkuin miettien jotakin itsekseen ja hengitti vaan raskaasti. Sen perästä sanoi hän tyynesti isälleen:
"Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, isä, niin ota häntä ystävällisesti vastaan kun hän tulee. Pane liina pöydälle, sytytä kynttilät ja tarjoo hänelle illallista, ehkä rupee hän epäilemään".
Gunnar ei kohta vastannut. "Siinä on järkeä puheessasi", sanoi hän viimein, "minä teen niin tyttäreni".
Ja nyt on kaikki valmistettu yö-vieraita varten. Lumivalkoinen liina on pöydälle levitetty ja kynttilät palavat raskaissa hohtavissa messinki-jaloissa. Tuli väistyy takassa ja pata kiehuu, ja pöydän ääressä istuu Liv, lapsi sylissään, sekä hänen edessänsä Gunnar. He puhuvat menneistä ajoista. Mutta kun vaan tuulen puuskakin koskee talohon, säpsähtävät he ja kuuntelevat, henkeänsä vetämättä, oliko Aslak joka tuli. Muuten eivät pelänneet, olisi voinut sanoa että rauha ja ilo vallitsi näissä molemmissa nyt kun olivat toisensa löytäneet.
"Sanoppas nyt, Liv, kuinka olet elänyt koko tämän pitkän vuoden?" sanoi
Gunnar, taputtaen tyttärensä kättä.
"Se on pian kerrottu, isä", vastasi Liv. "Tuona iltana, sä tiedät, menin, tietämättä mihin, niin kauas vaan kuin jalat kannattivat, ja sitten vaivuin viimein tien viereen aidan juureen, ja sinne jäin makaamaan seuraavaksi päiväksi. Olen sitten kulkenut talosta toiseen aina tuonne itäänpäin, jossa tiesin Aslakin ennen olleen. Ehkä hän taas oli pyrkinyt sinne. Mutta en häntä löytänyt. — En ole kerjännyt, isä; muutamia killinkiä minulla oli taskussani, ja joskus annoin jonkun vaatekappaleen ruo'asta. Mutta talvi läheni ja oli kylmä — — hs! eikö ollut joku portailla, olin kuiskaamista kuulevinani — — ei, se oli vaan tuuli. Niin sitten sairastuin ja tulin vuoteen omaksi eräässä talossa siellä. Pikku Gunnar syntyi ja, voitko sitä uskoa, ihmiset olivat niin hyviä minua kohtaan. Mutta minulla ei ollut mitään rauhaa, kevään lähestyessä ja ilman heltyessä käärin lapsen vaatteisin ja sidoin sen selkääni sekä läksin kulkemaan. Viimein löysin kun löysinkin Aslakin, ja hän oli niin hyvä ja hellä minua kohtaan. Niin, sinä voit uskoa minua kun sanon, ett'ei kukaan olisi voinut olla, parempi minua kohtaan, kuin Aslak silloin oli". Ja Liv kertoi heistä kaikki, ja, joka kerta kun hän mainitsi Aslakin nimen, hellitteli hän erityisellä hellyydellä tuota nimeä. Sanat soivat silloin aina niin hempeästi, jospa surullisestikin. Gunnar kuunteli Livin kertomisia, pöytään nojautuneena ja katsellen maahan. Vähän aikaa sen perästä nosti hän päätänsä ja katseli kauan ja hellästi Liviä. Sitten ojensi hän kättään sanoen:
"Sinä olet pyytänyt minulta anteeksi, Liv, mutta nyt täytyy minun pyytää samaa sinulta. Tarkoitukseni oli hyvä sinä iltana, usko minua, tarkoitukseni oli hyvä. En tohtinut tehdä toisin kuin tein, vaikka silloin repäsin itsestäni omaa lihaani ja vertani. Nyt olen oppinut katselemaan elämätä toisin kuin silloin, nyt en ole enää Jumalaa ankarampi. Ihmiset tässä seudussa tietävät nyt minusta kaikki, ja hyvä on että sen tietävät, jotta ei minun tarvitse olla arka ja peloissani heistä enää. Nyt voin helpommin hengittää, nyt kun koko maailma tietää että olin peto. Ja Aslak on auttanut minua, vaikka hän tarkoitti pahaa. Jumala antakoon hänelle anteeksi ja olkoon kiitetty siitä että hän on pitänyt suojelevaa kättänsä sinun ja minun yli".
Liv tarttui isänsä käteen, pusersi sitä kovasti eikä nyt enää mikään eroittanut näitä molempia.
Yö lähestyi. Nyt kuulivat melua ulkoa. Ovi meni selälleen ja sisään juoksi Aslak korskeana ja ylpeänä, mutta kasvonsa olivat kalman kalpeat. Hän astui keskelle laattiaa, mutta sinne jäi hän hämmästyneenä seisomaan ja katseli ympärillensä. Hän näki valkoisen pöytäliinan, kynttilöitä, jotka paloivat jaloissaan, Livin, joka istui tuossa kunniaistuimella hänen poikansa kanssa. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän tätä. Tuossa tuli Gunnar korkeana ja tyynenä ja ojensi ystävällisesti hänelle kättä, sanoen:
"Hyvää iltaa, Aslak! tuletko ystävänä vai vihollisenako, vävynä vai vieraana Haugeniin tänä yönä?"
Aslakin sääret rupesivat vapisemaan, veri nousi hänen kasvoihin, hän puri hampaansa yhteen ja rintansa hengitti raskaasti. Hän katseli hämmästyneenä laattiaan. Näin seisoi hän kauan, vaan viimein repäisi hän ikäänkuin raivoissaan rintataskunsa auki, jotta lastut ja tulitikut lensivät ympäri laattiaa. Hän kokosi niitä yksittäin, heitti ne tuleen ja huudahti itku äänessä:
"Vaikkapa ijankaikkisesti minua kiroisit, äiti, en voi tehdä toisin". Sitten meni hän Gunnarin luo, silmät maahaan luotuina, ja häpeissään kuin märkä koira seisoi hän siinä.
"Lyö minua nyt, Gunnar Haugen", sanoi hän viimein, "tai tee kanssani mitä tahdot, minä en ole paikastakaan liikahtava, sillä nyt saat kuulla totuuden sanan. Minä etsin sinua pahassa tarkoituksessa, aikoen polttaa talosi tänä yönä. Ai'oin tulla tänne yksinäni ja sanoa sinulle uhaten ja ylpeästi kaikki mitä isälleni teit. Tahdoin ärsyttää sinua tappelemaan kanssani, jotta saisimme nähdä kumpiko on väkevämpi meistä. En voinut tehdä sitä muuten. Miksi et lyönyt minua? Miksi varastit minulta rohkeuden — vaan Jumala siunatkoon sinua siitä. Mutta minä iloitsin, käydessäni tunturin yli tänään, siitä että sinä syöksisit päälleni, tultuani tänne, että löisit minua ja potkisit minua pois; minä olen käynyt ikäänkuin horroksissa, ja kuinka minä olen kärsinyt tänä päivänä! Mutta nyt — — Hyvä Jumala että olet ottanut lapseni huostaasi, sitä en unohda. On kuin noituus olisi haihtunut pois minusta nyt — mutta kuinka hauskaa täällä on. Ja sinä, Liv — mitenkä sinä olet tullut tänne? — vaan sama se. Lyö minua nyt, Gunnar Haugen, muuten en saa mitään rauhaa — lyö minua nyt ennen kuin menen, ja Jumala siunatkoon sinua jos tahdot olla hyvä lastani kohtaan". Hän tarttui Gunnarin käteen, pudisti sitä hartaasti ja suuteli sitä kyynel-silmin. Sitten aikoi hän lähteä, mutta Gunnar pidätti häntä.
"Täällä on vielä tilaa naulassa nutullesi, jos tahdot".
Aslak pudisti päätänsä. Mutta nyt Liv tuli lapsen kanssa.
"Tahdotko taas lähteä pois minun ja poikasi luota, Aslak, niin saan kaiketi ruveta sinua etsimään toisen kerran", sanoi hän lempeästi ja katseli sydämmellisesti Aslakia. Silloin Aslak ei voinut vastustaa enään, hän tarttui toisella kädellään Livin käteen ja toisella Gunnarin, ja sanoi:
"Jumala teitä molempia siunatkoon, luulenpa melkein että mustalaisesta tulee siivo mies".
* * * * *
Monta vuotta on kulunut siitä illasta. Mitä Gunnar oli toivonut, saavansa kuolla rauhassa Haugenissa, se on tapahtunut. Aslak ja Liv seisoivat hänen vuoteensa vieressä kun hän kuoli. Eikä koko tämän ajan kuluessa ole yhtään pahaa sanaa lausuttu Gunnarin ja hänen vävynsä välillä. Aslak hallitsee nyt Haugenissa ja on saanut siitä hyvän talon. Liv istuu iloisena ja onnellisena tuvassa rukkinsa ääressä, ja pieni vikkelä poika leikkii pihalla. Se on pieni Gunnar, joka on kasvanut suureksi ja on jotenkin ylpeä kun hän istuu kuorman päällä isänsä vieressä ja lähtee kaupunkiin. Mutta Aslakin veri on vielä levotoin ja joka kesä, kun on oikein kuumaa, sitoo Liv itse laukun hänen selkäänsä ja panee kehruunsa siihen, sillä silloin Aslakin täytyy lähteä kiertelemään vanhalla tavallaan. Mutta mitään hän ei kammo niin paljon kuin yhtymistä vanhojen seuralaistensa kanssa, eikä hänen jalkansa koskaan ole niin kepeä kuin hänen palatessaan, rahoja taskussa, ja nähdessään että Liv seisoo ovella odottamassa. Sellaisten kesämatkojen perästä on hänen mielensä aina tyynempi. Hän laulaa ja tekee työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan, ja tapahtua voi, niinkuin menneinä aikoina, että Liv hiipii ylös tunturille viemään hänelle juomaa ja juttelemaan hänen kanssansa vilpoisella iltahetkellä, kun hän pellolla kaivaa. Tuo vanha kirja on vielä kaapissa ja se otetaan vieläkin esille jok'ainoa ilta, ja Liv lukee siitä ja Aslak itse siunaa ruokaa.
Myrskyn ja pimeyden jälkeen on tullut rauhaa ja päivän paistetta. Rauha vallitsee talossa, rauha niissä, jotka talossa asuvat.
Jumala suokoon rauhaa meille kaikille.
Tähän päättyy kertomus Livistä.