ENSIMMÄINEN LUKU.
Meidän talonpojissa löytyy usein sukuja, joilla on erityinen taipumus taiteesen tai käsityöhön. Tämän lahjan on silloin poika perinyt isältänsä ja niin sukupolvesta sukupolveen. Siten tapaa sukuja, joissa aina pojat isäinsä perästä ovat olleet erinomaisen käteviä seppiä. He kohoovat silloin korkeimmilleen, päästessään koneenrakentajiksi tai muiksi sellaisiksi. Toiset ovat olleet taitavia puunleikkaajia. Heidän suvustaan syntyy niin viimein kuvanveistäjä. Toiset ovat soittoniekka-sukuja, ja niin edeskäsin. Se, josta tässä tahdon puhua, oli tällaista soittaja-sukua, ja hänen nimensä oli Torger. Hänen isänsä nimi oli Jon, ja hän oli paras soittoniekka koko siinä kyläkunnassa; mutta hän ei koskaan käynyt kyläkunta-rajan ulkopuolella viuluineen. Hän kävi pidoissa ja iloisissa seuroissa soittelemassa, kun häntä siihen pyydettiin, vaan muutoin eli torpastansa. Se oli vapaa torppa, joka sijaitsi jokseenkin kaukana tunturilla. Se oli hyvin pieni, vaan kumminkin riittävä elatuksen antajaksi. Monta ropoa sai hän myöskin viulunsoitollaan vuoden pitkään.
Tämä suku oli muinoin ollut mahtavampi kuin nyt. Kappaleen matkaa torpasta alaspäin oli komea talo, ja sitä hallitsi kyläkunnan suurin äytäri Sylfest. Hyvä niitty eroitti talon torpasta. Tämä niitty oli ennen ollut yhteinen, mutta talon omistajat olivat monella juonella riistäneet pois omistus-oikeuden torpanväeltä, ja nyt kuului niitty taloon. Ihmiset kertoivat että Sylfestin isän-isä oli tehnyt saman kepposen kuin nilkku-piru: hän oli pannut omasta maastansa otettua multaa saappaisinsa, ja siten, seistessään sillä puolen niitynpuoliskoa, joka oli torpan oma, vannoi hän että hänellä oli oma maa jalkainsa alla. Tämä ei ollut ainoa koirankoukku, jonka ihmiset tiesivät kertoa Sylfestin suvusta. Se oli päässyt varalliseksi hevoskaupalla ja peijannut monta, josta ihmiset arvelivat, että niillä penneillä ei ole suurta siunausta. Mutta kaikki tämä ei voinut pidättää Jonia usein huokaamasta, kun hän kovina aikoina katsoi alaspäin ja näki kuinka kauniina ruoho rehoitti niityllä. Mutta kun hän otti viulunsa ja pelasi laulun, ja lapset rupesivat leikkimään ja tanssimaan laattialla, niin unohti hän pian mieliharminsa, sillä Jon oli hyvä ja hurskasluontoinen. Hänen vaimonsa oli reipas, mutta kova nainen. Hän rupesi nuhtelemaan ja sanoi että olisi parempi, jos hän opettaisi lapsia työtä tekemään ja toimimaan. Mutta Jon ei tahtonut piilottaa viulua lapsilta. Se oli kulkenut suvun omaisuutena niin kauvan kuin he jaksavat muistaa. Suvun vanhin esi-isä oli tehnyt viuluja, nuoremmat olivat ruvenneet niitä soittamaan. Poika oli oppinut isältänsä ja pannut vähän lisää omistaan, ja siten olivat he kehittäneet taidettaan toinen toisensa perästä.
Jon näki heti että Torger, eikä kukaan muu lapsista, tulisi perimään viulun; hän käsitteli sitä myötäänsä, vaan työtä ei hän tahtonut tehdä. Jos hänen vaan täytyi olla niityllä haravoimassa, niin tuli hän heti kykenemättömäksi, ja hitaasti ja raskaasti kävi kaikki muukin työ. Mutta kun hän sai istua viulun ääressä, niin unohti hän sekä syönnin että makuun. Hänen isänsä oli käynyt markkinoilla ja ostanut hänelle lapsenviulun, mutta hänen täytyi melkein katua sitä. Torger joutui semmoisen ilon valtaan, ettei voinut nukkua moneen yöhön, ja oli ihan kuin kuumeessa; hän ei ajatellut mitään muuta. Kun hän tottui sitä näkemään ja käyttämään, tyyntyi hän, mutta viulun täytyi kuitenkin hänen maatessansa olla vuoteessa hänen vieressään. Koulussa kävi luku huonosti. Siellä, niinkuin muuallakin missä vaan ei ollut viulun kanssa tekemistä, oli hän epävarma. Opettaja valitti ettei hän osannut sanaakaan läksystänsä, mutta Jon vaan vastasi: Kai oppinee nimensä kirjoittamaan. Ei viipynyt kauvan, enennenkuin hän osasi melkein kaikki ne laulut, jotka isänsä oli opettanut, ja nyt rupesi hän tekemään uusia, mutta niitä ei hän soittanut muiden kuullen. Silloin voi hän usein istua ihan kuin puolinukuksissa pienellä tuolilla viulu sylissä ja liikuttaa päätänsä niiden nuottien tahdin mukaan, joita hänessä syntyi. Isä ymmärsi mikä pojalla oli, kun hän noin istui tuossa uneksivana. Hän veti hänet silloin luoksensa ja kertoi kaikki mitä tiesi vuorenpeikoista ja ihanista prinsessoista, koskenhaltijasta ja lumotuista ihmisistä. Ja poikasen mielessä suli tämä yhteen kasterikkaan aamun, paistavan auringon, laulavain lintuin, vuorenhuippuin ympärillä aaltoavan sumun, ammuvain lehmäin ja huiman varsan kanssa sekä koulun-opettajan ja äitinsä kanssa, joka huhuili karjalauman takana.
— Mikähän sinustakin tulee, Torger? sanoi äiti usein huoaten.
— Mestarisoittaja, vastasi Torger. Silloin hymyili Jon. Mutta Torger oli kuullut isältänsä, että sen, joka tahtoi päästä mestarisoittajaksi, täytyi saada oppia koskenhaltijalta ja antaa hyvä kuivan lihan könttäle opetuspalkaksi. Sentähden hiipi Torger muutamana päivänä salaa staburiin.[1] Siellä riippui sekä läskiä että lihaa. Torger katseli kauvan kaunista, lihavaa lampaanlapaa, mutt'ei uskaltanut ottaa siitä, vaan otti toisen halki leikatun. Hän kulki salaa kosken luokse lihanpala nutun alla ja viskasi sen kuohuun, mutta vaikka hän kuinka odotti katsoa tuijottaen koskeen, ei koskenhaltijata tullutkaan. "Lie ollut liian laihaa", ajatteli Torger, ja niin kulki hän monta päivää miettien uskaltaisiko ottaa lihavamman. Viimein otti hän myös sen, ja koskeen meni sekin. Sitte istuutui hän kivelle myllynruuhen viereen odottamaan, vaan koskenhaltija ei tahtonut tulla esiin. Koivunlehti oli niin raittiin näköistä ja kallistui alas kastellen itseään koskessa, vuohi rääkyi häntä vastaan vuorentörmältä, aurinko paistoi niin pyöreänä ja hyvänä suoraan hänen silmiinsä. Poikaparkaa rupesi nukuttamaan siinä istuissaan, eikä aikaakaan, niin vaipui pää ruohikkoon ja hän nukkui.
Kotvasen kuluttua säpsähti hän ja heräsi. Keskellä valkeata, kuohuvaa koskea seisoi mies harppu kädessä. Punaset auringonsäteet paistoivat hänen piikkiseen kruunuunsa, jäänkarvaiseen partaansa, hopeanhohtoiseen vaippaansa, kiilteleviin harppunsa kieliin. Ja hänen ympärillään oli kuin yksi ainoa suhina ja pauhina, oli kuin metsä, maa ja vuoret olisivat sulanneet säveleihin. Poika pelästyi niin kovasti että lähti juoksemaan. Oli jo myöhä ilta hänen ennättäessä kotiinsa. Hän ei uskaltanut hiiskua sanallakaan missä oli ollut, hän ei uskaltanut sanoa kuulleensa koskenhaltijan soittavan.
— Nyt minä sanon sinulle, Jon, että pidät huolta aitanlukosta, sanoi äiti seisoessaan puuroa keittämässä. Jos viime yönä ei ollut varkaita aitassa, niin nimeni ei ole Mari. Sinne riipustin minä 8 lihakönttälettä, ja nyt ei siellä enää ole kuin 6.
— Niin, jos varkaita pyrkii sisään, niin ei mikään lukko kestä niitä estämään, vastasi Jon. Mutta Torger istui kuin kananvaras ja meni alakuloisena vuoteesensa.
Kerran kun Torger, istuen mättäällä, soitteli leikkuuväelle, seisoi yht'äkkiä tyttö hänen edessänsä, ihan kuin olisi maasta noussut. Hän katsoi häneen niin pikkuviisaasti suurilla, pyöreillä silmillänsä. Kädet piti hän selän takana. Torger ensin katsahti tyttöä ja sitten nyökäytti hänelle päätänsä. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan, hän tuijotti yhtä totisena viulua kohti. Seuraavana päivänä seisoi hän samassa paikassa ja myöskin kädet selän takana. Torger yritti tytön luokse, mutta silloin juoksi hän pois. Sen perästä voi hän olla varma siitä, että tapasi tytön niiden joukossa, jotka iltasilla kokoontuivat hänen ympärilleen, kun hän istui ovenkynnyksellä. Tyttö seisoi aina yksinänsä, ja hänessä näytti olevan jotakin niin kummallisen voimakasta, kun hän seisoi siinä niin vakavana kädet selän takana. Hän ei puhellut kenenkään kanssa. Torgerista tuntui se kummalliselta, ja yhtenä iltana läksi hän tytön perään. Silloin näki hän hänen puikahtavan isoon taloon, Sylfestin kotiin. — Hän kysyi isältänsä ja sai kuulla, että sen talon tyttöpuoli oli tullut kotiin. Hän oli muutamia vuosia ollut ottolapsena tätinsä luona kauvempana pohjoisessapäin. Hänen nimensä oli Kari, ja hän se mahtoi ollakin.
Sitte tuli tyttö kouluun, ja silloin tutustuivat he. Hän oli hiljainen sielläkin, ja tahtoi harvoin olla mukana leikissä. Mutta häntä miellyttivät kirjat niin kovasti, ja hänestä tuli pian ensimmäinen sekä lukija että kirjoittaja. Kerran kun he sattuivat olemaan kahden kesken, puhutteli tyttö häntä.
— Tuleeko sinusta viulunsoittaja vai? kysyi hän.
— Totta kaiketi, vastasi toinen.
— Sepä mahtanee olla hauskaa se?
— Hauskaa on. Haluttaako sinua soittoniekaksi?
— Hm — minusta tulee nainen, minusta.
— Onkos se sitte sinusta hauskaa? kysyi Torger pilkaten.
— Hm — sanoi Kari hymyillen.
— Onko sinusta hauska kuulla soittoa? kysyi taas Torger.
— On kyllä — ja etenkin kun sinä soitat.
— Hiivi salaa meille iltasilla, niin minä soittelen sinulle.
— Kiitos, kunhan vaan isä ei tule perässäni.
— Onko isäsi torainen sinua kohtaan?
— Hän sanoo ettei minulla ole mitään sinun kanssasi tekemistä.
Toisella kertaa sanoi Kari hänelle:
— Sinä olet huono lukemaan.
— Näyttääkö sinusta siltä?
— Autanko sinua?
— Kiitos vaan, minä kyllä itse autan itseäni. Minä rakastan enemmän viulua. Eikähän kaikki voikaan papiksi tulla.
— Saattaahan tehdä kahdenlaista yhtähaavaa, ja "tiedot ovat viisauden äiti", sanoi opettaja tänään. Kari nyökäytti päätänsä niin totisena ja pikkuviisaana, ruvetessaan puhumaan koulun-opettajasta, että Torgerin täytyi nauraa. Mutta hän oli ahkerampi lukemaan sen päivän perästä, ja se auttoi niin paljon, että hän pystyi papin luokse rippikouluun, vaikka saikin alhaisimman paikan kirkon laattialle.[2] Sinä päivänä seisoi Kari ensimmäisenä, ja Torger ajatteli itseksensä: päässee kaiketi pitemmälle maailmassa kirjan kuin viulun avulla.