KYMMENES LUKU.
Kymmenen vuotta! Tämä aika voipi tuntua lyhyeltä niistä, jotka viettävät rauhallista elämää hyvässä, onnen päiväpaisteen lämmittämässä kodissa. Mutta sille, jonka täytyy kärsiä ja ponnistella, sille, jonka täytyy olla varoillansa päivät ja yöt, jonka täytyy taistella voimallisia ajatuksia vastaan ja koettaa tappaa kaikki paras, mitä hänellä elämässä on, sille on kymmenen vuotta pitkä, pitkä aika.
Torger ei enään ollut tuo reipas, iloisa mies säihkyvine silmineen ja iloisine lauluineen. Hänestä oli tullut synkkämielinen, kipeä mies; hänen selkänsä oli koukussa ja päänsä kallellaan. Kotona ollessaan hän mieluimmin kartti ihmisiä. Hänen silmiinsä oli tullut joku kamala tuijotus; vaan silloin kun hän otti viulun ja kietoi itsensä sävelten silmuksiin, tuli silmiin entinen välke. Se, mikä häntä enimmän lannisti, oli tuo ikuinen taistelu sen kanssa, mitä hän tahtoi, ja sen, mitä hänen olisi pitänyt tahtoa. Se taistelu uudistui joka aamu. Hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että se ainoa, mihin hänellä oli halua, ja se ainoa, mihin hän kelpasi, oli soittaminen, ja se oli juuri se, jota hän ei saanut tehdä. Se oli kirottu asia, Jumala ei ollut antanut sille sijaa valtakunnassansa. Ja siihen perkeleen paulaan oli hän ollut kiedottuna pienestä asti; nyt hän ei enään voinut sitä poikki katkaista.
Hän ajatteli usein sitä, mitä äitinsä oli sanonut, että hän nimittäin ryhtyisi jotakin hyödyllistä toimittamaan. Olisi ollut viisainta olla, niinkuin kaikki muut, peto-eläin, joka vaan raastaa itselleen ja omaisilleen; lukitsee kiinni kaapit, ja jolla vielä päälle päätteeksi on se jumalisuus, joka nyt oli tullut tavaksi. Jos hänellä nyt olisi ollut ne taalarit, jotka oli antanut lainaksi tai lahjaksi muille, niin olisi niistä ollut hyvä apu.
Kari huomasi ettei enään maksanut vaivaa puhumalla koettaa parantaa Torgeria. Jospa hän yhtenä päivänä olikin vaiti ja rauhoittui Karin sanoista, niin oli sama vastahakoisuus seuraavana päivänä jo taas edessä. Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vireillä epäilystä, taistelua Torgerissa, hän pelkäsi että ilman sitä hänen järkensä särkyisi. Sitte hän keksi toisen keinon. Hän luki hänelle raamattua, niin usein kuin vaan sai jouto-aikaa, ja valitsi aina lempeimmät paikat. Erittäinkin hän luki Johanneksen kirjeitä. Ja sitte hän puhui Torgerille Jumalan suuresta rakkaudesta syntisiä kohtaan. Torger huokasi ja vastasi: ne sanat eivät ole minua varten. Mutta aina häntä halutti kuulla Karin lukevan, ja väliin hän pyysikin häntä sitä tekemään. Usein hän sanoi: — niin, sinä selität sen tuolla tavalla, mutta pappi kyllä selittäisi sen toisin, ja hän on oppinut mies, jonkatähden hän kyllä tiennee mikä oikein on.
Eräänä päivänä Kari sanoi Torgerille: — etkös luule että Jumalan pöydässä käynti sinua vahvistaisi, on kuin minun tekisi sitä mieleni, eikä ole oikein että pysymme poissa, vaikka pappi onkin nurja meitä kohtaan.
Torger katsoi häneen kiiltävin silmin; — en kaiketi minä voi ajatellakaan sinne pääsemistä, vastasi hän.
— Jumalan pöytä on kaikkia varten, jotka tarvitsevat Hänen armoansa, sanoi Kari.
Iltapäivällä hän seisoi papin kirjoitushuoneessa. — Minä tahtoisin mielelläni saada itseni ja mieheni kirjoitetuksi ripille tulevaksi pyhäksi, sanoi hän.
— Vai tulit sinä viimeinkin, sanoi pappi. — Onko hän nyt pannut pois viulun?
— Hän panee sen pois, kun häntä siihen peloitetaan. Jos hänelle tulee kovin vaikea, niin ottaa hän sen käsille taas, ja se häntä helpottaa.
— Niinpä saa hän odottaa, kunnes kokonaan luopuu soittamisesta.
— Sitä hän ei koskaan voi tehdä.
— Silloin ei hän myöskään koskaan tule Jumalan pöytään.
— Sinä olet säälimätön, pastori.
— Ei kukaan soittaja pääse Jumalan pöytään, niin kauvan kuin minä olen pappina täällä, vähemmällä kuin että tekee katumuksen.
— Sinulla ei ole lupa salvata taivaanvaltakuntaa niiltä, jotka sinne pyrkivät.
— Kun rikas nuorukainen kysyi tietä taivaasen, sanoi Jesus: mene pois, myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille. Samoin täytyy sinun miehesi nyt myydä viulunsa. Jumala vaatii kaikki tahi ei mitään.
Kari kun sitte istui pappilan pohjoispuolella olevalla mäellä, oli ihan tukehtua: — Oli ensi kerta tässä paikkakunnassa, jolloin semmoinen tapahtui, että joltakin kiellettiin Jumalan armopöytä. Jos eivät ihmiset ennen olleet heitä pelänneet, niin tulisivat he sen ainakin nyt tekemään. Hän katsoi kirkkoon päin. Totisena se seisoi siinä, mutta torni osoitti taivasta kohti. Kouristuksen kaltainen itkunpuuska valtasi Karin, mutta sitte hän saattoi rukoilla Jumalaa. Hän nousi ylös voimallisena ristiänsä kantamaan. Sinä iltana hän oli vielä lempeämpi kuin tavallisesti. Hän kertoi Torgerille käynnistänsä papin luona, mutta sanoi vaan että pappi ei mielellään tahtonut laskea heitä ehtoolliselle, koska ei luullut soittoa oikeaksi.
— Enkös juuri sitä ajatellut, sanoi vaan Torger.
Kun Torger tuli kovin synkäksi ja alakuloiseksi, niinkuin sillä kertaa kun läksi Karin luota, ei tämä tiennyt muuta neuvoa, kuin että otti viulun, pisti sen hänen käteensä ja sanoi: nyt, Torger, voit lähteä vähän jaloittelemaan, täällä sinä vaan tulet sairaaksi ruumiin ja sielun puolesta. Torger oli kuin sujuva ruoko, jota joka tuulenpuuska heiluttaa. Hän lähti. Ja ensin soitti hän itsensä terveeksi; sitte tuntui hänestä soitto kelvottomalta; silloin hän virkisti itseänsä ryypyllä ja sitte toisella, ja ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut vanhan juoppouden valtaan. Silloin tuli katumus, hän viskasi viulun selkäänsä ja vetäytyi kotiinsa Karin luo, niinkuin varpusenpoika räystään suojaan raju-ilman alta. Tämä satu kuului vuodenkulkuun, niinkuin syksy ja kevät.
Kari ei koskaan antanut hänen huomata kuinka tuo sekä ruumiillinen että hengellinen vaivaantuminen häntä kuihdutti. Hän oli viime aikoina vanhentunut ja laihtunut paljon. Torger sanoi kerran: minä pelkään että kulutat pois terveytesi, Kari?
— Oh, älä huoli minusta, vastasi hän hymyillen, en vielä päivääkään ole ollut kipeänä.
Ei ainoastaan se, että Kari myötäänsä oli huolissaan Torgerin tähden, eikä myöskään taistelu papin kanssa, joka oli joka veräjällä koittamassa saada Torgerin pauloihinsa kiedotuksi, kalvanut häntä, vaan siihen tuli vielä lisäksi elatuksen ansaitsemisen huoli. Se minkä Torger ansaitsi ei riittänyt, ja sentähden täytyi Karin hankkia loput. Hän kävi viljanleikkuussa, potaatinnostossa ja kehräsi ihmisille niinkuin ennenkin.
Yksi asia oli, joka tämän pitkän aikaa piti häntä koholla, ja se oli että Jon, hänen poikansa, kerran oli ennättävä sinne, mihin isänsä oli uneksinut ennättävänsä, että hän kerran parantaisi isänsä syvät sydämenhaavat. Kun ajatus oli eleimmällään, täytyi hänen mennä kaapin luo, ottaa esille ja laskea killinki killingiltä kuinka kassa karttui. Olisipa melkein luullut että isäpuolen nylkyri luonto oli häneenkin tarttunut.
Torger oli miltei tykkänään jättänyt pojan Karin huostaan. Hän tiesi että Jon siten oli hyvässä turvassa, vaikka Kari opettikin häntä viulua käsittelemään. Kari sai menetellä pojan suhteen oman tahtonsa mukaan. Hän rukoili sen edestä joka aamu ja ilta, ja otti sen syliinsä ja puhui sille, ei metsänpeikoista eikä kummituksista, vaan Herrastamme Kristuksesta ja neitsyt Mariasta, Aadamista ja Eevasta paratiisissa ja pikku Mooseksesta, joka makasi ruokoarkussa joessa, kun kuninkaantytär hänen löysi. Ja pieni Jon liittyi enimmän äitiinsä. Kari oli tehnyt oikean huomion siinä, kun sanoi häntä tyynemmäksi ja syvällisemmäksi kuin isä oli. Hän oli perinyt paljoa äidiltänsä, mutta yksi seikka oli hänellä isältään ja se oli että hän oli yhtä vähän mieltynyt lukemiseen, mutta sitä enemmän kuuntelemiseen ja soittamiseen. Kari hänelle rallatteli isän polskoja istuessaan rukin ääressä, ja Jon koki saada niitä viulusta lähtemään. Mutta isän kotiin tullessa iltasilla oli viulu piilossa ja poika vuoteessa.
Vähän enemmän vartuttuaan voi hänkin olla asiassa jonakuna apuna ja seurasi sentähden äitiään ulkotöillä. Pikku Jon oli koko mies viulua pitelemään. Välistä hän näki äitinsä istuvan ja itkevän; silloin hiipi hän äitinsä luokse, ja äiti kertoi hänelle omasta nuoruudestaan, kertoi mitenkä oivallinen mies Jonin isä oli ollut, ja hänen itkunsa ja taistelunsa ja hiljainen rukouksensa paneutui pojan soittoon ja tuli siinä eläväksi.
Kun Jon oli tullut siihen ikään, että hänen oli meneminen rippikouluun, asetti Kari niin, että hän sai käydä naapuripitäjään papin tykönä lukemaan. Hän sai asunnon ja ru'oan pappilasta siitä että kävi emännän asioilla.
Laittaissaan Jonin matkalle kuiskasi Kari: sinun viulusi on ylinnä matkalaukussa.
Karilla oli se tapana, että hän joka lauvantai näiden kymmenen vuoden aikana kävi Alamäessä pyytämässä lainaksi "Rahvaan Ystävää"[12] ja sen luki hän kannesta kanteen. Hän oli ennen ollut niin halukas lukemaan, ettei kansa juuri ottanut tätä huomioonsa. Eräänä päivänä tuli hän kotiin silmät loistavina, hän oli löytänyt mitä monta vuotta oli etsinyt.
Nyt on Ole Bull tullut Kristianiaan, sanoi hän, ja jääpi sinne joksikin aikaa. Eihän sinulla, Torger, liene halua pistäytyä kaupunkiin, ja eikö Jon silloin voisi olla mukana? Jon oli silloin jo palannut kotiin, ja hänestä oli tullut muhkea mies; hän oli nyt kuudentoista vuoden ijässä. Torger säpsähti kuullessaan Bullin nimen, vanhat muistot johtuivat hänelle mieleen; hän kätki kasvot käsiinsä. — Mistä me raukat saamme rahaa siihen? oli hänen ensimmäiset sanansa.
Kari veti esiin tuon kuusisolmuisen kääryn ja näytti hänelle kaksikymmentä kiiltävää taalaria.
— Mistä sinä ne olet saanut? kysyi Torger katsoen suurilla silmillä.
— Ne ovat sinun ja minun hikipisareita vuodesta vuoteen, vastasi Kari.
Niillä meidän nyt tulee rakentaa onnea pojallemme, muutoin kait siitä
ei koskaan tule mitään.
Heistä ei ole juuri mitään kerrottavaa, ennenkuin pääsivät kaupunkiin. Sauva kädessä kulkivat nämä kolme pitäjästä toiseen, kyselivät lyhyintä tietä, viettivät öitä ladoissa ja vanhain veneiden alla, sillä heidän täytyi säästää äyrejä. Torgerilla oli viululaatikko selässä, Jon kantoi pullakkota ruokapussia, Kari kulki heidän välissään. Raitis aamuilma, uusien paikkojen näkeminen, tieto siitä, että olivat seikkailu-matkalla virkisti Torgeria. Hän tunsi helpoitusta päästyänsä pois koti-olojen yksitoikkoisuudesta, ja Kari oli nyt voiton puolella.
Tultuansa kaupunkiin kysyivät he Ole Bullin taloa. Ihmiset hymyilivät ja osoittivat sitä hotellia, jossa hän asui.
Ole Bullkos hämmästyi, kun vanha talonpoikaisvaimo astui hänen huoneesensa taluttaen miestä kummassakin kädessään, ja vielä niin varhain aamusella, että hän makasi. Kari astui vuoteen viereen.
— Oletko sinä Ole Bull? kysyi hän.
Se hän oli.
— Kymmenen vuotta sitten lupasit sinä ottaa minun mieheni ulkomaamatkalle, mutta väliin tuli meidän Herramme, eikä siitä tullut mitään. Nyt minä tänään tulen poikineni ja kysyn tahdotko ottaa hänen.
Ole Bull katsoi kummastuen Torgeria; hän ei ollut nähnyt kenenkään muuttuneen niin paljon niin lyhyen ajan kuluessa. Mutta yhtäkkiä johtui kaikki tyyni hänen mieleensä.
— Oletko sinä Torger? oletko sinä se, jota minä odotin kirjurin luona melkein puolen päivää? kysyi Ole Bull.
— Minä se olen. Sumu esti minun pääsemästä oikeaan aikaan perille. Ja oli kait tarkoitus se, että minä olin liika vanha ja että poikani pääsisikin oppimaan. Mutta kallista oli minulle sinun soittosi sillä kertaa, ennen minä luulin olevani mestari, vaan sen päivän perästä oli minun soittoni paljasta renkutusta ja hapsutusta. Ja jos ei voi kohota sen korkeammalle, niin on paras lyödä viulu rikki, sillä silloin on se vaan paljasta pirunjuonta.
Kari koetti hillitä miestänsä, ja Ole Bull sanoi: sinusta kyllä tulee mies jälleen, Torger. Mutta nyt pitää sinun soittaa minulle vähän, sekä sinun että sinun poikasi.
Torger antoi viulun Jonille, ja hän istuutui. Ole Bull katseli pojan syviä ja haaveksivia kasvoja, sillaikaa kuin Jon jännitti viulunkieliä. Sitte Jon soitti: "Kiliä mä paimensin", "Oh Olli, Olli vunukkani", sekä muita enimmän surullisia kansansäveliä, ja sitte hän lopetti eräällä virrellä, jonka oli oppinut äitiltänsä. Oli jotakin niin surumielistä viulun äänessä, että vanha Torger oikein hämmästyi. Kyyneleitä nousi hänen silmiinsä, ja hän katsoi tuijotti poikaa: kas kummaa! enpä minä luullut sinua tuommoiseksi mieheksi, sanoi hän.
Ole Bull vaan makasi ja nyökäytti päätään. — Tuo pystyy, tuo mies on, sanoi hän.
Sitte piti Torgerin koettaa. Hän veteli muutamia polskoja, mutta sitte hän viskasi viulun pois.
— Anna minulle ryyppy, niin soitan, sanoi hän, muutoin tulee vaan samanlaista hotiloimista.
— Silloin on parempi että odotamme, sanoi Kari ja katsoi rukoilevin silmin Ole Bulliin.
— Sinä olet kuitenkin verraton, Torger, sanoi Ole Bull. Sinä oletkin koski, mutta sinun poikasi hän on kuin tunturilampi.
— Ihan niin on, sanoi Kari.
— Kuulkaa nyt — minulla on ensi perjantaina soittajaiset täällä, silloin sinun pitää soittaa kanssani, Torger, sanoi Ole Bull.
— Entäs Jonin? kysyi Kari.
— Hänen tulee odottaa, sanoi Ole Bull. Ja te voitte tulla tänne takaisin kello 3 tänään. Silloin syötte puolista minun kanssani, ja sitte puhelen enemmän teidän kanssanne.
Perjantai tuli. Torgerin piti mennä saliin soittamaan. Hän ei nukkunut edellisenä yönä, hänen kätensä olivat aivan märät, niin hän hikoili. Tuskissaan tuli hän Ole Bullin luo. — Sinun täytyy antaa minulle jotakin väkevätä, minä muutoin pyörryn, sanoi hän. Ole Bull toi sampanjaa, ja Torger joi lasin toisensa perästä aivan kuin se olisi ollut vilvoitusjuomaa. Se oli hänestä niin makeata ja hyvää, ja semmoista viiniä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän unohti koko pelkonsa ja tuli oikein rohkeaksi.
Kun Kari tuli taluttain häntä saliin, nousi semmoinen ääni ja käsientaputus, että huone tärisi. Mutta Torger ei kuullut mitään. Kari oli asettanut hänet jakkaralle ja antanut hänelle viulun käteen. Ja nyt hän istui kotona kosken partaalla. Ja nyt hän soitti. Oli kuin kaikki ne voimat, jotka olivat olleet kätkettyinä Torgeriin, nyt olisivat päässeet tulvilleen. Nyt vavahteli ja pinnisteli, suhisi ja humisi, oli levottomuus ja ajelehtiminen semmoinen, kuin koskella, joka syöksee tunturilta alas ja jauhaa pirstaleiksi kaikki mitä tielle sattuu; soittajan kantapää polki lattiata niinkuin kalkkaava myllynratas. Ja yksi polska ja laulu tarttui toiseen niinkuin ratasten hampaat, ja soitto meni yhtä vauhtia lakkaamatta. Silloin Ole Bull viittasi, ja Kari, joka sen näki, pani kätensä Torgerin viulunkielille. Torger katsoa tuijotti häneen, vaan totteli häntä estelemättä. Mutta silloinkos kaikui huutoja ja käsientaputusta. Torgerin ja Karin täytyi tulla takaisin saliin senkin seitsemän kertaa, ennenkuin innostus asettui.
Lopun iltaa makasi Torger vaateseinän takana ja itki, sillä nyt hän taas kuuli Ole Bullin soittoa, ja se oli miltei suloisempaa kuin ennen. Hän soitti samaa kuin silloin kirjurin kotona. Mutta Kari seisoi ja katsoi Ole Bullin suoraa, juhlallista vartaloa, katsoi kuinka vapaana ja varmana hän seisoi ja kuinka siististi hän heilutti jousta, ja hän ajatteli: Minä voin arvata, että Jonista tulee tuommoinen, kun hän ehtii niin kauvas.
Seuraavana päivänä kutsui Ole Karin luoksensa. Hän piti jotakin kädessään. — Minä lupasin kymmenen vuotta sitte sata taalaria sinun miehellesi, sanoi hän; tässä ne ovat. Mutta sinun pitää koettaa saada hänet pois täältä, sillä täällä hän turmelee itsensä. Sinun pojastasi minä pidän huolen; hänestä tulee suuri taideniekka.
Itkun tähden ei Kari tahtonut saattaa kiittää; hän suuteli Ole Bullin kättä. — Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän vaan.
Torgerin kaupungista pois saanti oli helpommin sanottu kuin tehty. Kristianilaiset riistivät häntä kilvan puoleensa. Nyt oli juuri se aika, jolloin oli ruvettu harrastamaan kaikkea norjalaista, kun kerättiin polskoja ja kansannuotteja, stäfiä[13] ja kansanlauluja. Tämä oli aivan uutta, tämä oli ensi kerta, jolloin talonpoikaissoittaja oli siellä. Nyt häntä kuletettiin ympäri; hänen polskoillensa tahdottiin kirjoittaa sävelet, häntä kutsuttiin puolisille ja iltasille ja hänelle juotiin maljoja. Sanottiin hänen olevan yhden niistä, jotka nyt perustavat norjalaista säveltaidetta. Torger oli ihan hurmautuneena kaikista näistä ylistyslauseista, hän oli kuin juovuksissa aamusta iltaan. Ei hän koskaan ollut ajatellutkaan ihmisiä niin hyväntahtoisiksi. Ne tarjosivat hänelle isot rahat, jos hän ottaisi soittaakseen Klingenbergillä[14] ja muissa paikoissa koko syksyn, ja suurella vaivalla saivat hänet Kari ja Jon siihen suostumasta estetyksi. Mutta nyt tahtoi hän soittaa rahaa kokoon uudeksi viuluksi Jonille ja sitte matka-eväspussia varten. Ole Bull lupasi auttaa häntä sillä ehdolla, että Torger seuraavana päivänä lähtisi matkalle. Huone oli täpötäynnä väkeä sinä iltana kun Torger soitti. Oli ilmoitettu että hänen poikansa saisi tulot. Torger soitti niin, että oli kuin kosken vaahto olisi kuohunut hänen ympärillään, ja Jonin viulu houkutteli monta kyyneltä ihmisten silmistä. Seuraavana päivänä seisoi Torger viulu, jonka Ole Bull itse oli valinnut, sekä 200 taalaria rahaa kädessä, ja molemmat hän antoi pojallensa. Tämä oli hänen elämänsä uljain hetki. Mutta Kari itki erotessaan pojastansa, eikä tahtonut saattaa hänestä luopua. Viimeinen mitä hän kuiskutti Jonille oli: lupaa minulle yksi asia, Jon. Älä maista viinaa ja lue Isä meitäsi aamuin illoin.
Kun Torger oli päässyt matkalle Karin kanssa, sanoi hän: nyt minä olen soittoni soittanut, Kari, nyt on poikani sitä alottava. Nyt minulla ei ole muuta tehtävää kuin että laskeun kuolemaan.