KUUDES LUKU.
Marit jäi vastaiseksi siihen taloon, josta Gunhild oli hänelle puhunut; vaan ei se juuri ollut parhaimpia taloja, johonka hän oli joutunut. Kaikki oli rappiolla, eikä miehellä ollut varoja tehdä parannuksia. Huonoa ruokaa hän sai ja vähän joka atrialle. Siinä hän sitten kävi, pesi lattioita ja puhdisti läävää, halkasi puita ja kantoi vettä sisään ja teki ylimalkain kaikki raskaat työt. Välisti Marit muisti pienen kamarinsa tuomarin talossa; se oli oikea taivas tämän suhteen. Vaan takaisin hän ei tahtonut mennä, vaikkapa saisikin kuluttaa nahan pois sormiensa päästä täällä. Oli kai niin sallittu että hänen piti olla lapsi-puolena tässä maailmassa. Vaan miksi hänen juuri oli pakko olla semmoisena? Eikö hän kelvannut mihinkään parempaan? Eikö ollut hän yhtä hyvä kuin isäntäväkikin, joka ei muuta ajatellut kuin ruokaa joka eri atrialle. Marit näki unta öisin vanhemmistaan, Amerikasta, suuresta Skjölte-kartanota, missä Tore istui, ja vanhasta Gunhild'ista, joka nauroi ja sanoi: "sinulle kernaasti suotu, kaikki on oma syysi". Päivällä hän kävi miettien kummallista kohtaloansa. Marit tuli kovaksi ja katkeraksi. Ajatukset laskivat jäätä sydämen ympäri, eikä täällä aurinkoa ollut sitä sulattamaan.
Tuomarin talossa oli hämmästys suuri kun ei Marit'ia löytynyt. Kaikki juoksivat sinne tänne, sisään ja ulos. He etsivät kyökistä ja kellarista, tutkivat kaivoakin, mutta Marit'ia eivät löytäneet. Ei kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä nähnyt. Hän oli ollut vähän kummallinen viime aikoina, sanoi tuomari.
Huhu levisi pian paikkakunnassa siitä, mitä oli tapahtunut, ja moni, joka oli Marit'in tuntenut, tuli hänestä kysymään. Niiden joukossa oli myöskin Tore. Hän oli silloin tällöin käynyt siellä Marit'ia tervehtimässä. Mutta Marit ei koskaan ollut hänestä paljon välittänyt. Tore oli seisonut ovella ja Marit askaroinnut piisin vieressä ja sanonut jonkun sanan silloin kun se oli ihan välttämätöintä. Tore oli sitten mennyt, mutta tuli aina takaisin jonkun ajan kuluttua kuulustelemaan tarvitsiko Marit jotain tai tahtoiko että isälle jotain kirjoitettaisiin. Kosimisestansa taannoin hän ei koskaan puhunut. Kun Tore nyt kuuli mitä oli tapahtunut, tuli hän myöskin ja oli etsivistä ahkerin. Hevosen selässä oli hän lähtenyt paikasta toiseen etsimään.
Eräänä päivänä, kun Marit oli tullut rappusille ja aikoi viedä pois vettä, näki hän hevosen, joka oli sidottu puuhun kiinni, ja erään miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi miehen ja aikoi juosta sisään kätkemään itsensä, mutta tuo mies oli jo hänet nähnyt. Oli siis myöhäistä. Hän nojautui nyt seinää vasten ylpeällä katsannolla. Mies nosti hattuansa.
"Hyvää päivää, Marit", sanoi hän. "Kiitoksia viimeisestä".
"Kiitoksia vaan", vastasi Marit tylysti.
Tore seisoi siinä vähän aikaa. "On huono ilma nyt", sanoi hän.
"Niin on", vastasi Marit.
Tore pisti toisen kätensä taskuun eikä pitkään aikaan mitään sanonut.
"Minulla on niin paljon terveisiä sinulle tuomarilta", aloitti hän viimein.
"Vai niin", sanoi Marit ja nauroi pilkallisesti; "he ovat varmaankin saaneet jonkun ilmestyksen, koska lähettävät terveisiä minulle; oletko sinä renkinä tätä nykyä, Tore?"
Tore katsahti ällistyneenä Marit'iin; hänen mielestänsä Marit näytti vanhalta, vaikka oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Tore vastasi tyynesti: "Minä ajan omia asioitani".
"Vai niin, no, sano sitten terveisiä itsellesi, ett'et saa minua täältä, vaikka repisit minut kappaleiksi".
"Vai onko täällä niin hyvä olla?"
"Tietysti, — täällä minä kannan lokaa ja syön sian ruokaa, tietysti täällä on hyvä ollakseni", vastasi Marit. Tore katseli häntä taas. Kuinka onnettomalta ja turvattomalta hän näytti. Kaunis hän vielä oli, pitkä ja hoikka, mutta kasvot olivat kalpeat niinkuin taudin jälestä. Tore tunsi että sydämensä heltyi; hän meni likelle Marit'ia ja nojasi kyynyspäänsä seinää vasten.
"Aioin kysyä sinulta", sanoi hän viimein hitaasti ja viivytellen, "tahtoisitko rahoja päästäksesi Amerikaan, niin minulla kyliä olisi niin paljon ja" — —
"Ja nuo muut nauraisivat ja sanoisivat: Kas nyt tuo tulee jälestäpäin, joka oli niin ylpeä olevinansa. Ei kiitoksia, täällä on kaiketi sen verran multaa syntymä-sijoillani, että saan muutaman lapiollisen ruumis-arkulleni".
Tore katseli maahan ja hieroi saapastansa kivirappusia vasten. Hän mietti jotain.
"Niin, sillä en kaiketi voi toivoa että tahtoisit minun tuvassani istua", sanoi hän viimein; "mutta sen sinä tiedät, että mitä kerran sinulle sanoin, sitä minä vieläkin ajattelen".
Tämä ajatus iski tulta Marit'in silmistä: posket punastuivat ja hänen sydämensä tykytti niin kovasti, että hän painoi käsiänsä rintaa vasten. Talo — rahoja — vapaus, kaikki, josta Gunhild oli puhunut — se oli nyt tarjona; toisen kerran antoi sallimus hänen valita. Tuntui kuin ajatukset tukehduttaisivat häntä, hän hengitti syvään ja istui kynnykselle, kätkien kasvot käsiinsä.
Tore seisoi kauan ja katseli häntä odottaen vastausta, vaan sitä ei kuulunut: Marit ei liikahtanut.
"Saan siis sanoa hyväiset sinulle", sanoi hän, "ja jos muuten jotain tahtoisit, niin tiedät missä minä asun".
Marit kuuli hänen menevän, hän hypähti pystyyn, Tore oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tiellä. Marit tarttui käsin kynsin portaiden syrjään ikäänkuin hän olisi tahtonut kasvaa kiinni siihen; hän katsoa tuijoitti Toreen, joka jo oli päästämässä hevosensa irti — hän huusi Toren nimen.
Tämä kuuli sen, jätti hevosen ja tuli Marit'in luo.
"Tahdoitko jotain?" sanoi hän ja jäi seisomaan portaiden eteen.
Marit puri huuliansa, nosti päätään ja sanoi pilkallisella hymyllä: "Arvelenpa että koska isäni on antanut sinulle köyden, niin saat ottaa lehmänkin".
Tore katseli häntä hämmästyneenä, astui sitten portaita ylös.
"Nyt sinä puhut katkerasti, Marit", sanoi hän, "mutta onko se todellakin tarkoituksesi Jumalan ja ihmisten edessä?"
"Luuletko että minulla on kaksi kieltä suussa?" vastasi Marit.
Tore antoi hänelle kättä ja Marit laski omansa siihen.
"Se on siis päätetty", sanoi Tore, "ja minä toivon että Jumala antaa siunauksensa siihen".
"Niin, kun hän vaan antaisi", vastasi Marit.
"Ja koska saan viedä sinut kotiin?" kysyi Tore.
"Vaikka kohta", vastasi Marit, "sillä minä olen täällä vaan päivä-palkollisena".
"Tulen siis huomenna", sanoi Tore iloisena, ja näin sanoen jätti hän hyvästi.
Marit seisoi yksinänsä siinä. Hän näki Toren ratsastavan pois, se oli hänen miehensä, ja Marit — hän saisi omistaa ja hallita Skjölten taloa. Kasvonsa hohtivat, hän ojensi itseänsä suoraksi ja mielestänsä hän oli suurempi ja väkevämpi kuin koskaan ennen. Hymy leikki hänen huulillansa, vaan hyvää hymyä ei se ollut; silmät olivat suuret ja loistavat, mutta niissä oli jotain kostonhimoista, niinkuin pedolla, joka uhrinsa huomaa. Hän olisi mielellään laulanut, niin iloinen hän oli. Hän meni tupaan, mutta käyntinsä oli varma ja ylpeä kuin kuningattaren.
Mies tuolla sisällä ihan säikähtyi kun kuuli laulettavan niinkuin myrskyssä lumivuorella. Marit se lauloi työtä tehdessänsä.
"Oletko järkeä vailla, tyttö?" sanoi mies, astuessansa kynnyksen yli ja huomatessansa Marit'in menetyksen; "etkö tiedä että emäntäsi on kipeä?"
"Se ei koske minua, onko hän terve vai kipeä", vastasi Marit.
Mies katseli häntä hämmästyneenä. Tämä sama hiljainen tyttö, joka kävi askareissaan sanaakaan sanomatta.
"Tiedätkö, että minä olen isäntäsi?" sanoi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "minä voin ajaa sinut ulos maantielle, mistä tulitkin, ja milloin vaan tahdon!"
"Sinä et ole isäntäni enemmän, kuin kissa", vastasi Marit ja nauroi hänelle vasten silmiä. "Paitsi sitä ei sinun tarvitsekaan ajaa ketään, sillä minä menen huomenna ajamattakin, jotta saat puita hakata ja lika-vettä kantaa itse".
Mies seisoi kuin kivettyneenä.
"Mihinkä menet?" kysyi hän varsin hämillänsä.
"Sen saat tietää aikanansa", vastasi Marit, vei ulos pytyn ja heitti oven lukkoon jälkeensä. Mies jäi seisomaan töllistämään keskelle tupaa.