I.
JOHDATUS.
Voidaksemme ymmärtää ja oikealla tavalla arvostella Jaakko Juteinia kirjailijana meidän täytyy tuntea aikakausi, jossa hän eli, tai ehkä tarkemmin sanoen ne aatevirtaukset, mitkä 18:nnen vuosisadan loppupuolella ja 19:nnen vuosisadan alkupuolella tunkeutuivat Länsi-Euroopasta maahamme ja täällä etupäässä yliopistosivistyksen välityksellä pääsivät valtaan.
Aikakauden, josta on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.
Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,—kun ei »gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;— niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä—; mielikuvituksen lentoa ei niistä tarvinnut etsiäkään. Runouden tarkotuksena, samoin kuin kaiken henkisen ja hengellisen kirjailemisen, oli muka hyödyttää. Sen tuli siis olla tarkotuksellista, eikä erikoisesti ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita kaikkea jaloa, minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta palvellen kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja mitäpä tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä palvella »järjen valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä käyttää samoin kuin yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen kaunistuskeinoja, mutta nämä kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun niiden tarkotuksena vain oli selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi tämänluontoisia runoja venytettiin, sitä enemmän sanatulva sanakuvineen teki tyhjän sanahelinän vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa yleensä, ja pistävä iva pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata, oli todellista, niinkuin »runoilijoissa Jumalan armosta» kuten Kellgren'issä, Lenngren'issä, kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi tietysti tällainenkin runous laatuun ja sellaisten mestarien kädestä luonnollisesti syntyi »kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti Juteinin runotar ei ollut sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista henkevyyttä uhkuville »hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä oikeutta Juteinillekin! Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja, mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties kirjallisuudentutkija.
Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti. »Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten» kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan »ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän. Koska puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä yhtäläisiksi sisällisten ominaisuuksiensa puolesta—ja niistä tietenkin ihmisarvon tulisi riippua—, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi toisia painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta, sillä »arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin laulaa.
Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten huulilta ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin jäljissään muualla Euroopassa.—Juteini sitä sanaa esitti oikeassa merkityksessä, henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen orjuudesta, ja siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme aikansa valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.
Suuri ihmisyyden aate, yleinen ihmisrakkaus tuli puheenaineeksi, ehkäpä tuo puhe toisinaan aiheutuikin todellisuudessa harjotetusta rakkaudentyöstä lähimmäisiä kohtaan. Se sai luonnollisesti Juteinista ihailijansa ja sen ilkeä vastakohta moittijan. Etenkin eläimiä hän piti ihmisen heikompina milt'ei veljinä, joita tuli niitäkin kohdella hellyydellä. Rääkkääjä sai hänestä aina kostajan.
»Filantropistit» olivat äskenmainitun inhimillisyyden apostoleja kasvatuksen alalla. Lapset olivat hyvyydellä taivutettavat hyvyyteen, hyveeseen; opetuksessa kaikkia keinoja käytettävä oppimisen saamiseksi huvittavaksi ja helpoksi; kartettava huolella kaikkea, mikä sen tekisi vastenmieliseksi; ankara kuri sen vuoksi poistettava; muistia ei niin paljon rasitettava, vaan sen sijaan ymmärrystä kehitettävä, ja opetettava saatettava itsenäiseen asiain käsittämiseen. Juteinin kasvatusta käsittelevissä kirjasissa tapaamme myöskin jossain määrin tähän suuntaan meneviä periaatteita, kuten tulemme myöhemmin näkemään.
Valistusaikakauden vaatimus, että yhteiskunnallisen kehityksen tulisi olla kansanvaltainen, johti hiljalleen luonnollisesti siihen, että suurten sivistysmaiden kansat täysin vapautuivat muukalaisen kielen ylivallasta. Kansankieli alkoi kelvata ilmaisemaan ajattelijain ja runoilijain mietteitä ja tunteita, jopa siihen määrin, että suurinta ja korkeinta, mitä kansanhenki milloinkaan näissä maissa oli yksilöittensä kautta synnyttänyt ja ilmoille tuonut, silloin kansankielellä, s.o. näiden ajattelijain ja runoilijain omalla äidinkielellä, esitettiin. Kaikkihan tunnemme, miten esimerkiksi saksankieli sulavasti taipui ilmaisemaan filosoofien Kant'in ja Fichte'n ajatuksia sekä suloisesti sointui runoilijakuningasten Schiller'in ja Goethe'n runoissa. Tämä kansallinen liike, joka antoi kansankielelle täydet oikeutensa, oli kuitenkin vielä jonkun aikaa siksi itsetiedoton, ettei ymmärtänyt kaikkia kansallishengen vaatimuksia toteuttaa. Vasta Hegel oli kuunnellut Saksan kansallishengen sotahuutoa: pois kaikki vieras sorto, missä ikänä se kansaa painaa, ja hän se vasta saattoikin saksalaiset kansallisuusaatteen suurta merkitystä oivaltamaan kansan suurena kasvattajana voimakkaaksi ja itsetietoiseksi, omaperäistä sivistystänsä tuntevaksi ja arvossapitäväksi kansaksi.—Joskaan ei äskenmainittua tämän aikakauden vaatimusta, että yhteiskuntaa olisi kehitettävä kansanvaltaiseen henkeen, suorastaan tapaa mistään Juteinin kirjasta, sillä hän ei esiinny suurpoliitikkona ensinkään, niin ovat kuitenkin ajatukset Juteinilla yleensä kansanvaltaisia; talonpoikaisista vanhemmista syntyneenä on hänen esityksensä kauttaaltaan kansanomaista, suomalaista. Ja sehän nyt ainakin poliittisessa suhteessa jo tietänee kansanvaltaisuuden vaatimusta, että hän ensimäisenä valittaa suomenkielen sorrettua asemaa ja vaatii oppineita tätä suloista kieltä viljelemään, vaikka hän ei vielä ymmärrä pukea vaatimustaan suoranaisesti kansallisuusaatteen nimisiin pukimiin. Hän on siinäkin itse asiassa aikansa lapsi, vaikka meidän maassamme aluksi vain suomalaisuuden »huutavana äänenä» ruotsalaisuuden »korvessa», mikä tietenkin tässä vertauksessa vastaa juuri ruotsalaistunutta sivistynyttä säätyä. Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi suloisesti helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä kaikilla muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan päivistä saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja hengellisestä kirjallisuudesta yleensä. Suomalaisuus siis ikäänkuin herää hänessä Suomen kansaa edustavana pitkästä ja sikeästä unestaan, syvästä horrostilastaan ja alkaa pyrkiä alennuksestaan. Mutta vasta J.V. Snellman ja hänen henkiheimolaisensa hankkivat paljoa myöhemmin Suomessa kansankielen edustamalle kansallisuusaatteelle täyden tunnustuksen sitkeän ja ankaran taistelun tuloksena, niinkuin hänen oppi-isänsä Hegelkin oli Saksassa kohottanut korkealle kansallisuusatteen lippua.
Ajatelkaamme kesäaamun ruskon koittavan, sen punertavan valon ja sen säteiden leviävän seutujen yli! Jos kohta tämän valon ja näiden säteiden lämpö ja valovoima eivät olekaan mainittavan voimakkaita, niin ne kuitenkin ovat ikäänkuin enteinä siitä, että kirkas ja lämpöinen päivä on niitä seuraava. Taivas on kaikkialla pilvessä paitsi taivaankannen itäreunalla ja yön hämärä vastustaa päivänkoittoa. Tuo ajatustemme kesäaamu vastaa Suomen onnellisempaa tilaa laajaa sisällistä itsehallintoa omaavana valtiona viime vuosisadalla. Se on antanut Suomen kansallisuudelle ja kansallishengelle tilaisuutta kehittyä ja edistyä. Aamurusko taas on suomalaisuuden ensimäinen heräys, sellaisena kuin se tapahtui meidän ensimäisen varsinaisen suomenkielisen kirjailijamme Jaakko Juteinin kautta.
Äskettäin mainitut pilvisä taivas ja yön hämärä, jotka vastustivat aamuruskoa ja päivän koittoa, olivat sivistyneiden ja vallassa olevien säätyluokkien rakkaus muukalaiseen kieleen sekä liiallinen vanhoillisuus, joka ylimalkaan rehotti. Rakkaus ruotsinkieleen muuttui ruotsikiihkoisuudeksi, joka sittemmin esiintyi mitä häikäilemättömimmällä tavalla viime vuosisadan keskipaikoilla, jolloin muu suomenkielinen kirjailijatoimi kiellettiin paitsi hengellinen ja taloutta koskeva. Konservativismi taas esiintyi siinä suvaitsemattomuudessa, joka ylimalkaan oli sen ajan tunnusmerkkinä, ja jota Juteini suuressa määrässä sai kokea.
Emme kuitenkaan saata olla huomauttamatta, ennenkun rupeamme puhumaan hänestä ja erittäinkin hänen kirjailijatoimestaan, mitä tuo rakkaus muukalaiseen kieleen, joka oli sivistyneissä yleinen täällä Suomessa, olisi voinut vuosisatojen kuluessa saada aikaan, ell'ei mainittua herätystä olisi tapahtunut. Suomen kansa olisi, näet, vieraantunut omasta kielestänsä ja sen kansallistunne omituisen ja maassa yleisen kielen puutteessa sitten myöskin heikentynyt. Emme sen vuoksi saata olla kyllin iloisia siitä, että tämä ensimäinen heräys tapahtui. Sehän koki pelastaa Suomen kansaa tulevasta mahdollisesta perikadosta koettamalla auttaa sen kieltä oikeuksiinsa sekä tätä kieltä viljelemällä.