Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V

by Kyösti Wilkuna

VI.

Nuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien rauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää. Kaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen asioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla muistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne vallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet luovimaan näiden vuosien ohi.

Herra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella suopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan tilaa ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen kiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta linnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain kehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat olivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja omaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi hän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän armoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän Steeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen kera laskea päänsä mestauspölkylle.

Puolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä kulua, kun eräänä tammikuisena iltapäivänä tapaamme herra Götrikin matkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi ja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli kutsunut Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä hänen oli määrä istua valtiopäivillä.

Illan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran säikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta häämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin tielle vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna. Herra Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät nahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen päästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.

Kun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa kaadettu kuumennettua paloviinaa, virkosi hän äkkiä tajuihinsa. Hetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa omituista, äänetöntä naurua.

"Sotamiehiä!" virkahti hän sitten yhtäkkiä. "Vaan ettepä voi mitään, sillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä."

Sen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti käsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät tyngät. Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui elävästi hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi rinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja aikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:

"Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin tämä pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki."

Hän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava olla.

"Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on menettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt kerjäten näillä tienoin", ehätti talon vouti selittämään, toimittaen samalla miehen renkitupaan.

Herra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle mentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu puoliyön. Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin puheilleen ja antoi hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen hänen kuninkaankartanossa pitämään huolta tuosta kädettömästä mielipuolesta. Sitten suoriusi hän kiiruusti tielle, joka vei häntä kohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian tämän jälkeen sai hän nimittäin herttualta valtaneuvoksen arvon sekä suuria läänityksiä.

Hän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa hautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion sotasankarin Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle huolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti hän niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan panivat nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää. Aina kun hän parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä ajoilta ja keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni hän äkkiä ja tuijotti kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei tiennyt, että nuijasodan kaameiden muistojen joukosta kohosi aina tällöin vanhuksen eteen kaksi kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla näkyi kaksi veriviirua, ja sitten kädetön mielipuoli, joka nauroi äänettömästi ja näytti pilkallisesti kieltään.

Kesken aseiden melskeen.

"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui", jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana karkea ja rentoileva ääni kertomustaan.

Herra Ljungo, Kalajoen pitäjän kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia vastaan.

Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.

"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan niityllä ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä jo tulla porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena saattueena. Krankka kiljasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun me jo kolkkasimme ne hengiltä…"

Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:

"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän parhaimman otuksen kimppuun —"

Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia.

"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli."

Ympäri tupaa kuului naurun horinaa.

"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja ryömii itse lämpimään sudennahkaan."

Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa, joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.

"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme häntä itse voudiksi ja aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi —"

Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se hieman asettui, jatkoi hän:

"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja alkoi huutaa: elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen! Kesti kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä valitti sivujaan."

Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa.

"Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia, ei sitä näkynyt missään."

"Vai jo kerkesi piiloon pökästä", keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.

"Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen ja livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme. No, annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari reilua miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä ikinä kavioista lähti. Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista penikulmaa olivat ehtineet livistää, ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön talossa Kruununkylässä. Ihmettelimme me vain kovasti, että tämä Melkersonnikin jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on vielä näin hyvässä lihassa."

Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana kohdeltiin herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa — olkoonpa että tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita. Omituinen vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan ja sekaantumasta asiaan. Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun kuulijajoukosta arvelevan:

"Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa."

"No ei kyllä ollutkaan", tarttui taas Sokan Jaakko, "pelkät housut ja mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin lääpästyksissään olivat äijä-parat, etteivät yrittäneetkään vastakynttä, kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa takaisin Kokkolan kirkolle."

Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen äänensä.

"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvaatkaapas, mikä kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita menninkäisiä. Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme omissa reissään kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet heidät tienvierihankeen."

Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli tahallaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan:

"No, eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peikajasta eivät olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan lämmittelemään."

"Mitenkäs heidän sitten kävi?" kysyi ääni kuulijajoukosta.

"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä. Kun meikäläiset olivat ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää aikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi väliin ja…"

Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään, niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.

"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!" päivitteli Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen hartioilleen. "Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä."

"No, no, muoriseni", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen vyötäröilleen, "oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia."

"Pahoja unia!" kertasi vaimo, "eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään alle!"

"Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto. Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta kylvettyään saanut niittää myrskyä."

"Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö enää ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan."

"Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy", sanoi kirkkoherra luottavasti. "Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa Jumalaan ja herttua Kaarleen."

"Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi. Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa huutavassa hukassa.

"Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa, jossa meidän protestanttinen oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin hänet ensi kerran tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä hän käy, en minä ole hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu hänelle."

"Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin", huokasi Marketta-muori. "Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo huomenna lähteä matkalle."

"Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa ja matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo (hän viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä. Matkalla voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät kaikessa rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään halua."

Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.

"Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain unohdu kotiin."

Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin ja sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.

"Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni kimpussa, ennenkuin käyn levolle", sanoi kirkkoherra ja kumartui jälleen pöydän ääreen. "Nykyään, jolloin maassamme rehottaa kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä paivavampana kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen lakitekstin."

Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä tätä levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan kaaren toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat: "Ylitse kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja vallita linnat ja maakunnat…"

Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan kokouksen oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se hänen mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin inhimillisenkään lain kanssa.

Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.

Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle, mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä hyvän aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku yksinäinen säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra Ljungon työpöydälle, missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi. Sitä ennen ehti se kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa pohjoisessa, lumen ja jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä väkivallan ja hävityksen aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen oli tuo yksinäinen kuunsäde saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen maan, yli hävityksen raunioiden ja veristen taistelukenttien ja missä se oli päässyt kurkistamaan sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä se oli nähnyt joko juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia, joiden katseesta hehkui milloin synkkä viha, milloin hurja epätoivo.

Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistyspyrintöä, jonka menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa maassa vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja liekkeihin. Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin kammiossaan kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka pitkät ajat tuli olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon lähteenä Suomen kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli se vielä eräässä pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka runottarien myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen Turun teinien latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään toivossa lauloi täällä Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan valtaa:

"Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap' auringon voima.
Orot, kedot, kans kankaret
Toivovat suven valtaa."

* * * * *

Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä 1602 oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan ulostekojaan sekä pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin kirkkoherran ja veronkantajain aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun puolesta tulleilta kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.

Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä luona, katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta ylämaan kuulumisia. Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi hän sen lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä sisällä käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke ja kohta sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue. Hevosvaljaista, rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi heti nähdä, että he olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.

Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi tyyten herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä, jotka tällä kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen kuin nuolenkäret, ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka alati näyttivät sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän paikalla vieraan herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, jolta enää puuttui ainoastaan kuninkaan nimi. Hän heitti ympärilleen nopeita ja tutkivia silmäyksiä, nyökäytti ystävällisesti päätään tervehtiville talonpojille ja tunsi sitten herra Ljungon, joka seisoi taampana.

"Hyvää päivää, kirkkoherra!" huusi hän kädellään viitaten, "te olette niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne."

Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän ollut Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille, ja sieltä saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen äkillinen ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta yhtä odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.

Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti hän hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta sekaannuksissaan kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen toivottamaan hänen ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.

Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle. Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan saivat ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti hän herra Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:

"Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen."

Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle. Hän oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.

Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä oli muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin jäsen, prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti peitteihin käärittynä kantoi sylissään.

Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin hänen sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti miestään monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea, kasvoiltaan kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa ja selkeän siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja piirteet suun ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.

Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt jo malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt, juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylimaiden emännät olivat häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän puvun oli hän keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan vieraita, joiden arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.

Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen haluvansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti ja kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja papinmuori suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet ja jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja lintupaistejaan.

Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa. Hetken seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään katsella, kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka kehotuksesta he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski Flemingiä vastaan.

Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa herttu-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, jolle yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja joka vasta nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja sisäisten vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla ja ponnisti voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja voimaa rappeutuneeseen valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön elimellisesti jatkumaan. Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä ennestään tiesivät, oli pelkkää hyvää. Että hänen luonteensa hellittämätön ankaruus oli viime aikoina monesti puhjennut suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään ollut vika eikä mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään herroihin, heidän luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien tiliretket herttuan luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän kuuluisalla hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi omin käsin kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan suuresti lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän korviinsa oli jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä kuluneina kuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja veronkanto oli järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille seuduille oli toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka autiotilat olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja ja kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu — tästä kaikesta he olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia käsissään.

Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia, ojentaen vanhemmille heistä kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.

Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa keskustelun maatalousasioista.

"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?" kääntyi hän erään harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.

"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää."

"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne. Laittakaa ojat vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin saatte nähdä, että sadot kasvavat kaksinkertaisiksi."

"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti määräänsä enempää", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.

"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja ja turpeita, niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole."

Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.

Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua kirkkoherraan kääntyen:

"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka pitkällä siinä olette?"

"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän ruhtinaalliselle armollenne", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan kammioonsa.

Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan paksu paperipinkka.

"Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin."

Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli jälleen — puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle Uuden Testamentin suomennoksensa — astuttu pieni askel eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin herttua lausuessaan heille:

"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä saatte te kiittää kirkkoherraanne."

"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut", kuului väkijoukosta yksimielinen tunnustus.

Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon kääntyen:

"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin."

Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa antamasta tunnustuksesta.

Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä, matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan — tietä, jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.

Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja sanoi:

"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham Melkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?"

"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä olla", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.

"Mutta mitäs tästä sanot?" jatkoi hän ja näytti miehelleen kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi herttuattarelta.

Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.

"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen", purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.

"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se arvokkaamman lahjan sain", huomautti hänen miehensä.

Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä hymyillen:

"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina kappaleina yli kaiken Suomenmaan."

Kun kansa näytti itsensä.

Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik Göransson, saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.

Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta:

"Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan sylilemmityinen."

Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut. Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi kaikessa rauhassa:

"Sitten noustiin joukolla ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."

"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi, nähdessään pahimman vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.

Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:

"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."

"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveidesi perille ja saat aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan."

Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa olivat lievimpiä. Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:

"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä vastenmielinen asia?"

"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut siellä viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon ja vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun Krankka kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi sitä oikein aikamiehen tavalla."

"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin samasta tyrmästä?" kysyi Birkholtz.

"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana herttuan puheilla Tukholmassa?"

"Juuri sama mies."

"Ei häntä ollut vankien joukossa — tai, maltahan, nyt muistankin. Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen aikasemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin juuri Pouttu."

"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."

"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein harvinaisen otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine partoineen ja piippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha kamaripalvelija, Filip Kern, joka aikoinaan oli valmistanut Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn. Herransa kuoltua oli hän herttuata peljäten paennut tänne marskin turviin, toimien jonkunlaisena lääkärinä täällä Turun linnassa."

"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomautti
Birkholtz.

"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia arveluita hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen hän varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin. Sitä paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja vastenmielisyyttä Kerniä vastaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa valloilleen, kun ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän äijä-rähjää, niin että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet ympärillä nauroivat ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on pitkän aikaa saanut olla voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan niin että luut ryskivät."

"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.

"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasi
Eerik-kirjuri.

"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"

"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan, se vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat. Mutta tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa pyytämään."

Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli sillä välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin johtava lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja ja tuomiokirkon torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät herttuan luotattamat vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten olivat singonneet vitjakuulia linnan muurien sisälle.

Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille pyrkiviä talonpoikia, läheni kaupungista päin ravia ajaen korkeavartaloinen ratsastaja.

"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.

Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti rypyssä ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli kuitenkin vain jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli raatihuoneessa purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se oli viime päiväin tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta mieltä. Mutta tämä pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä saamaan jokaisen linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä pidättäen seuraamaan jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään palveluksiaan tuolle tuimalle valtaherralle.

Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai pihan perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään. Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.

"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.

"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua ja herjannut päälliköitään", vastasi upseeri, "ja me päätimme sulkea hänet tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa."

Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä, jotka piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.

"Hirteen se rakkari!" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. "Ne ovat yhtä rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät saada heti alussa terveellisen varotuksen."

Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja lähti harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina Jagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä palavain kynttiläin valo.

"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!" virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella kirkkoa kohti.

Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin. Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven päälle herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi rapatussa seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan varotus Suomen herroille:

Carolus huc veni, visi fusique rebelles;
Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.
Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis
Non illo parcet tempore dextra reis.

(Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin;
Jälkiä jättämätt' täältä ma kiirein lähden.
Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!
Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)

Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi monsieur
Bignonin työtä.

"Hyvä on!" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.

"Mitä kuulumisia Viipurista?"

Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi viskasi herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:

"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta odottakoot!"

Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla, mikä oli jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla saapasvarttaan. Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja odottivat henkeä pidättäen.

Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka jälleen oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:

"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina kirjottamaan!"

Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi jälleen kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti julistuksen sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia kavahtamaan heitä sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi heidän hankkeensa ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka varhain ja myöhään ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat kuin köyhätkin, saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.

Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: "Annettu Suomen Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597", minkä jälkeen hän nousi seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten. Herttua tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään ja lausui:

"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha vain, että minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni Juhana."

Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.

Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Caro-Lus. Kun nimikirjotus oli vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:

"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja lähettäkää ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi."

Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.

"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä suomenkielisen julistuksen alle?" virkkoi Eerik Elofsson herttuan mentyä. "Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia alkuperäisinä ulos annettu."

"Tuskinpa vain", arveli siihen Birkholtz, "mutta sen ovat suomalaisten talonpoikain nuijat saaneet aikaan."

Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa kuulunut muuta kuin hanhenkynän kitinää.

Jouluyönä.

"Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa ihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa", puheli itsekseen vanha Jesperi Yövartia, astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä katuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että toinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli liiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli kuullut isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto", hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat vielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.

Kohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt käteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen lähtenyt virkaansa toimittamaan, kiertelemään vanhan Torkkelin kaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli tehnyt tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen vaellukseensa niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä alallaan.

Porvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan joulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa bibliasta: "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra Davidin kaupungista." Kolmihaaraiset joulukynttilät paloivat pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden valo ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha Jesperi vartioitsi kaupungin turvallisuutta.

Kuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla oli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä kuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa ylös tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät niin eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan julistaneet rauhansanomaa maan asuville. Kuin paimen laumansa ympäröimänä helotti niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan yli lumisten maisemien, joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi korkeana ja jylhänä, heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.

Rauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt vihdoinkin asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita olikaan vanha Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten, hävityksen ja verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä itselleen ja sen synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen vuosisadan. Parin viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 Ja uusi vuosisata oli astuva vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika rauhan tulla maan päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat päättyneen vuosisadan mullistukset elämänonnen murskanneet.

Mutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä ne olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha yövartia, joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui muiden valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan hallituskaudelle ja sen ajan kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala palalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.

Hän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten luostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena maallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja kaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä leikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut hänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman munkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat uuden ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat kaapunsa riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä Andreas oli levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä vuotta ja itse luostarista ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä. Haikein mielin oli Jesperi nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi käyneen synnyinsijansa seisovan hyljättynä, syyssateiden valellessa sen paikkaamattomia kattoja ja taivaan tuulten puhaltaessa sisään ränstyneistä ovista ja akkunoista. Kuinka surullisesti tuuli olikin vaikertanut sen autioissa käytävissä, aivankuin vanhain luostariveljien henget olisivat siellä yksinäisyyttään valittaneet! Mutta sitten oli luostari muutettu viljamakasiiniksi ja lopuksi se oli revitty hajalleen ja tiilet ja kivet käytetty kaupungin muurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt myöskin mustainveljesten luostarin.

Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon häviävään menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään katolilainen, vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa uusiuskoiseen jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein ristinmerkin, luki luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen pätkiä ja poltti kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle, jonka isä Andreas kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi ja orvoksi tunsi hän itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä öisillä vaelluksillaan saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi oli hän niin kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään olisi malttanut pysyä pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.

* * * * *

"Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan ensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!" puheli Jesperi itsekseen, pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen ja sydän täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin harjalle.

Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen miesten päät, jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet Kaarle-herttuan koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät, kaksitoista miestä, oli mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka olivat heidän päänsä olleet Karjaportin päällä tuulten ja sateiden tuiverreltavana sekä kaupunkiin tulevien maalaisten kammona. Joka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään pysähtynyt portin eteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa. "Ja mitä he olivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet uskollisina lailliselle kuninkaalleen?" Niin, niin, vanha Jesperi oli ollut sydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä merkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä hän ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle muorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan puoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle kaupunginportitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.

Kuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen niin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi jääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta olivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa tavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.

"Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies, kova mies, mutta Jumalapa hänenkin kerran tuominnee!" puhui Jesperi herttuaa tarkottaen. "Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika", jatkoi hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat etumaisina oikealla. "Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli täällä miehensä ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut, tuonne täytyi jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan lintujen raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä isänsäkin menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja, on, on… Eikä poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä siunattuun maahan!"

Jesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen johdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin jääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa olisi ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun lähetessä alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin lupinsa saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan hänen velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja vanhan uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän jättänyt sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä, tunsi omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat kuin syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin, luki rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin astelemaan takaisin keskikaupungille.

Lumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan, kun hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua. Turhaan koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka vallassa hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti särkynyt siellä Karjaportin edessä.

Useimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä pilkotti kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä virren veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja päästyään selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.

Raatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli tähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä. Sen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle pitkän tuliviirun.

Jesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin veisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä taloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan kuin ylhäältä ilmasta ja sävel yleni ylenemistään.

Pian erotti Jesperi sanatkin. Selvästi ja kuuluvasti kaikui yli nukkuvan kaupungin:

"Rauhan ne meill' pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';
Sill' Kristus on meidän voimamm',
Hän on meit' auttamaan tullut."

Kuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki hätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat mestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat ruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden äänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden herran jykevän basson.

Vastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille. Astuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä, joka mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:

"Jos he meilt' pois tempaavat
Hengen ja tavarat,
Olkoon ne heill',
Jää kuitenkin meill'
Jumalan valtakunta."

Ennenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin matkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä silmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat siellä entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne merkitsevästi tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne olivat juuri hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.

"Ihme, ihme", puheli hän itsekseen, "tässä on tapahtunut suuri Jumalan ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat. Olisinpa paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin sen vieläkin tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä päästä lepäämään siunatussa mullassa."

Hän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua palasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät tikapuut.

* * * * *

Kun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot kiekuivat aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia joulukirkkoon. Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä oli uskonut sen suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut. Vahakynttilät tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi riemuisasti:

"Piltin synnytt' Betlehem, Betlehem,
Jost' ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja!"

Niin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat hänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä oli tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä aikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta jumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto, että mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön hetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta psalmia. Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan hän, sillä pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat sydänyön aikana kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan juuri tuota samaa virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota pikaa kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.

Kun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille. Mutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät rautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla oli viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla valmiiksi avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon haudan umpeen luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon arveluita lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan, mutta kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä oli oikein ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet rauhan, kuten he yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.

Tämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan levisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden veristen tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet vuodet olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos alempien säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta olikin kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä kertomus sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon kyyneleen kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä kohtaan vihasta kipinöinyt. Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin, seurasi sen kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että hän oli nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin kuin mitä oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.