VIII.
Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka toiveilla isä oli häntä häikäissyt.
Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti olisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää työnsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan. Joka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt tunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.
Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi poikansa vankikomeroon.
"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.
"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.
"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea ja minun käy häntä niin säälikseni."
"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei se voi olla, ja minä toivon kaiken vielä muuttuvan hyväksi. Minä olen koko yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu, että hän käsittää vielä totisen valkeuden."
"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan jaksa uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."
"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki, jolloin sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi pyhästä kasteesta".
"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta olenko minä siihen mahdollinen?"
"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis ottamaan vastaan kasteen".
"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta, toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti äiti arasti.
"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.
Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren, jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.
Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan ja hänet nähdessään kysyi päällikköä.
"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään Kuosman lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.
"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."
Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen. "Mitä meidän nyt on tehtävä?" kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.
Hetken mietittyään vastasi Pietari:
"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan. Niin ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä vastaan Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni kanssa. Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"
"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan, ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:
"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä tänne."
"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.
"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua jättää isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.
"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.
Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa rukouksia.