SISÄLLYS:
Vallanpitäjä
Poikki hakatut kädet
Nuijapäällikkö
Kesken aseiden melskeen
Kun kansa näytti itsensä
Veretön sotaretki
Sukuhaaransa viimeinen
Tilipäivän iltana
Jouluyönä
Viimeinen side
Hakkapeliitat
Kaupunkitulijainen
Pitkä suomalainen
Kerrankin oikea mies!
Sotilaan kunnia
Karoliinin korvapuusti
Neljäntoistasadan retki
Jouluyö Ukrainassa
Isästä poikaan
Viimeiseen mieheen
Häviön jälkeen
Veljekset
Poloinen papintytär
Viimeinen varustus
Revontulten alla
Kukin kohdaltansa
Viimeinen koetus
Kotiin!
Totinen fennofiili
Nyrkki
Syysiltana
Siteet katkeavat
Vallanpitäjä
Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle. Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit, jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat "Suomen Jalopeura" ja "Suomen Joutsen", kaleerit "lohikäärme", "Merenneito" ja "Karhu". "Flemingin parkki", "Innamaan haaksi", y.m. ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa parvi joutilaampaa markkinarahvasta.
Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.
Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista: toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina kuninkaan miehinä.
Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:
"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli tusinaa viinaryyppyä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!"
Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:
"No tuo joltakin kuuluu!" — "Onpas siinä reilu poika!" — "Se mies ei olekaan Kitulasta kotoisin!"
Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää epäilevimmätkin.
Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi oluthaarikka kädessään puhui:
"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!"
"Eläköön! eläköön!" hoilasi joukko hänen perässään.
"Ja nyt marskin malja!" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistä en riensi hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.
Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja hoilaten.
"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat."
Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan katolisuskon hyväksi.
Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta kapakan edustalta torventoitotusta.
"Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet, ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan", huusi huovi.
Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin ulkoa opittua läksyä:
"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos, valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä käskynhaltija yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia, niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä."
Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.
"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa", huusi huovi.
Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan hänen jälessään kapitulitaloa kohti.
* * * * *
Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa, joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.
"Hö! hö!" — naurahti hän yhtäkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa, lyöden samalla kämmenensä pöytään, "saapas nähdä, minkä karvaista kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!"
"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia", vastasi Abraham-herra hiukan pelästyneenä, "ja uskon, että hän siinä suhteessa täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa…"
Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi tirkistellä ulos.
"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita pienempiä hengellisiä", jatkoi hän hetken päästä.
"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan", murahti marski ja kourasi pari kertaa harmahtavaa leukapartaansa.
Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltija, Ericus Erici Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista röyhelökaulusta vastaan kalpeilta ja riutuneilta. Kirkkaat, harmaat silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:
"Jumalan rauha, jalot herrat!"
"Jumalan rauha!" kuului marskin parrasta murahdus.
Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.
Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan luota toisen luo.
Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.
Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle, sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla kun hänen takaansa tulivat näkyviin toiset juopuneet kasvot toisensa jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.
Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen esiinloihtimistaan "kansan miehistä".
"Hyvät ystävät, piispa, papit jäte rahvaan miehet!" katkaisi marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, "kun viime aikoina on esiin tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat."
Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli pöydän laitaan.
"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti", jatkoi hän kirjettä silmäillen, "että hän ei ole käskenyt vähentää niitä kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan kokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan."
"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut saman päätöksen", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.
Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima, Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra Kaarlo Horn.
Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään kursastella.
Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja arkahermoisemmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän jälkeen ärähti hän piispalle:
"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja Upsalaa kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan miehet tähän sanovat?"
Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.
"Niin on!" — "Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!" — "Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!" — kuului joukosta rähiseviä ääniä.
Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:
"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että sellaiset muutokset peruutetaan."
"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä pyytää kopiota siitä", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä, että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.
"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea kuninkaan kirjeen", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.
"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!" — "Papit vain ilman juonittelevat!" — kuului rahvaan joukosta rähinää.
Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta rohkaistuneena lausui edellinen:
"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista, niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltijan tietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut Räntämäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot eivät vasta uusiinnu."
Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia: "Olipa ne poikia!" — "Ei muuta kuin yli muurin vain!"
Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella kiivaudella:
"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!"
"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!" huudahti Louhisaaren herra heti perään.
"Ja minä!" lisäsi Kankaisten herra.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:
"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja entistä lujemmin."
Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko nauramaan.
"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!" — kuului huutoja.
"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään enää tällaisessa kokouksessa!" huudahti Kaskisten herra.
Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten herra seurasivat hänen kintereillään.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan ja lausuen: "Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa", — lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen esimerkkiään.
Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan joukolle:
"Ei teitä, tolvanat, täällä enää tarvita!"
Pelästyneinä alkoivat silloin "kansan miehet" sulloutua ovesta ulos.
"Vietävän risajaakot!" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.
Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.
"Tehkää tietä, marski tulee!" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä huudahduksia.
Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.
Poikki hakatut kädet