VI.
Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä. Haavojensa painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin kourin tarttua vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen sai kuulan vasempaan käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja olkaansa, mutta oikealla kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen heiluttamaan miekkaa.
"Porilaiset! porilaiset!" hoki hän voipuvalla äänellä ja yhä harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään yliluonnollisella vimmalla, niin että vihollisten täytyi särkynein rivein väistyä heidän edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä lumiryöpyn mukana entistä sankempi joukko.
"Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he meidän ylitsemme", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan, missä ja milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.
Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä hänen ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset vihollisen takaisin.
Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut: Onko tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?
Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella äänellä:
"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?"
Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:
"Missä rykmentin upseerit ovat?"
"Kaikki kaatuneet, herra eversti!" vastasi Antti Matinpoika, "eikä sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla ja…", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.
"Monta hetkeä en enää kestä", lausui Essen, "komenna sinä sitten rykmenttiä ja muista…"
Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.
Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen, mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen joka taholta.
Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:
"Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!"
Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan.
Kuin yltyvään tulvaveteen peittyvinä taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella ampui voittolaukauksia.
* * * * *
Niin päättyi onneton Napuen päivä.
Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan.
Kolkkona ja autiona levisi Napuen luminen lakeus hiiltyneine talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanivat petolinnut raskain siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.
Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Collin-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:
"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita. Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä herra eversti von Essenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät."
Häviön jälkeen
Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta alkain istunut hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään. Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja sammuneet silmät vilahtelivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.
Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samalla kun hänen kasvonsa vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut pidättyä kuiskaamasta:
"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?"
Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas.
"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?" tinki muori hädissään, saamatta nytkään mitään vastausta.
"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan", lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen.
"No?" kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.
"Ryssä on voittanut", vastasi vaari kumeasti.
"Herra Jumala!" huudahti muori.
Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi lausumalla:
"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa."
Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa lämpiämään.
"Haavansiteitä myöskin tarvitaan", virkahti vaari illan suussa ja napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.
Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät levittivät raikasta tuoksua.
Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti.
Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä, jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.
* * * * *
Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa: musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.
Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan. Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän kotimaan puolesta.
Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.
Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.
Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä tulen vilkkuvan.
"Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen miehensä, ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.
* * * * *
Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa. Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa, löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri heitä varten levitetty olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.
Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta raskaaseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan häviöstä.
Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa.
"Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.
Hän sanoo: täksi kertaa, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:
"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois."
"Hm, minä näin sen kaiken päivällä", lausui vaari eikä Antti Matinpoika ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. "Silloin minä tunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo päästä."
Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.
"Mitä te siinä suhteessa uskotte?" kysyi hän lopuksi vaarilta.
"Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?"
"Emme ole", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella, että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti Matinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. "Emme suinkaan! Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen. Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja Herran kädessä, nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee."
"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta", virkkoi Antti Matinpoika, "niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan."
"Kovalle se tuntuu ja kovaa sen onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois. Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että… mutta otahan raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä minun mielessäni juuri pyörii."
"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken piti sanoa."
Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki: "Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujamet kaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan."
"Niin, niin… niin se on oleva", hymisi vaari. "Kansamme laita on niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne."
"Niin", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.
"Mutta kesken ei saa uupua."
"Ei, uupua ei saa… ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas panevat elämän uudestaan alkuun."
"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa ytimen", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.
"Niin juuri!" vahvisti vaari.
Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja terveemmäksi.
Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.
"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin kiertelyille. "Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään."
Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:
"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä viimeinen, mutta sittenkin… minä tahdon taas panna asujamet kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra."
Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla
Laihian kirkonkylää kohti.
Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: "Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin."