VIIDES NÄYTÖS.
Vankiholvi linnassa. Perä- ja oikealla sivuseinällä makuupenkit. Peräseinässä, lähellä kattoa, pieni ristikkoikkuna. Vasemmalla kapea ovi.
On yö. Vankiholvia valaisee talikynttilä, joka palaa seinään
kiinnitetyssä rautajalassa.
Vestgöthe, päätään käteen nojaten, makaa sivupenkillä.
Niilo Skalm kävelee edestakaisin lattialla.
Kuuluu salpojen kolinaa ja lukonratinaa. Vanha, pitkäpartainen vanginvartija, kädessään vesiastia, vyöllään avainkimppu, astuu sisälle.
VANGINVARTIJA (asettaen vesiastian penkille):
Kas siinä juotavaa! — On hupaista, kun taasen asukkaita saanut on tää vanha komeroni; autiona se yli parin viikon onkin ollut, näät hirteen edellinen asukas kun vietiin — (Aivastelee pitkään.) Iänkaiken kirottu tuo nuha mua vaivaa, kosteus nääs noiden muurien saa aikaan sen. — Niin, hirteen edellinen asukas siis vietiin, mutta sitä peljätä ei herrain tarvis ole: Tukholmaan, ma kuulin, teidät ennen pitkää viedään. — No, hyvin teidän täällä viihtyvän ja unta saavan toivon. — Hyvää yötä!
(Menee, sulkien visusti oven.)
VESTGÖTHE (hetkisen kuluttua Skalmille):
Sun eikö jalkojas jo väsytä? Oot penikulmia noin yhtämittaa siin' astuskellut edestakaisin.
NIILO SKALM (kävelyään jatkaen):
En mitään kykene ma tuntemaan. On sielu, ruumis mulla turtuneet kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa mi vailla iänkaiken tuomittu näin ilman määrää vaeltamaan on. Maa kaunis, vihannoiva, palanut on ympärilläin mustaks autiudeksi ja taivas ylhä alas romahtanut. Sen pirstain keskellä mä pimeässä nyt vailla tarkoitusta käyn.
VESTGÖTHE:
Ja tuolla käy ylhäällä nyt samoin herttua. Ma askeltensa kaiun koko illan oon läpi unenikin kuullut.
NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan. — Ylhäältä kuuluvat raskaat askeleet):
Niin, siell' astuu — astuu Suomen kuningas. Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen siell' astuu vanki loputonta tietä ja ympärillään kuolon autius on. Jos tuskan lisää rinta kykenis mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton ja ontto verta saisi vuotamaan mun sydän-parkani. (Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.) Klaus ystävä, sua kadehdin, kun nukkua voit noin.
VESTGÖTHE:
En nuku enkä valvo, kuoleman vain esikartanossa varron.
NIILO SKALM:
Niin, niin. Mut sano mulle, ajatusta yhtään jos tallella on päässäs, ymmärrätkö, mi kaikella on tällä tarkoitus — jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?
VESTGÖTHE:
On varmaan sillä tarkoituksensa, vaikk' käsittää ei ahdas järkemme voi kaikkea. Siks päätäni en huoli ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.
NIILO SKALM:
Sen tehdä jospa voisin minäkin! Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa mun rintani niin täys, ett' alistuminen, tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton. Kuin öiset virvatulet risteilee mun päässäin kysymykset tuhannet. Miks päättyä niin järjettömästi tään kaiken piti? — Pelkkä sokea vain sattumako täällä hallitsee? Niin johdonmukaiselta kaikki näytti: kuin rengas renkaasehen liittyen kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui tuon suuren tuuman toteentumista. Ma kaiken takana näin Herran käden ja asiaani järkkymättä uskoin. — Mut äkkiä on kaikki pirstaleina ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken niin suopeasti hymyilevän näytti — ne peikon naamana nyt irvistää tään sekamelskan järjettömän takaa. En pienen pientä järjen kipunaa nää kaaoksen tään kolkon keskellä! Ois tuskan taakka paljon keveämpi, jos pohjan varman allaan tuntisi. Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa ei jalka kuolevaisen missään tapaa. Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa tään kaiken jälkeen vielä voitko?
VESTGÖTHE:
Voin. Hän suuri on ja mittaamattomat on hänen työnsä, yli vuosisatain käy niiden vaikutus ja käsittää ei niitä ahdas ihmisjärki voi kuin vasta aikain päästä; siksi en, ma, kuten sanoin, päätäin vaivata noill' asioilla huoli, kohtalooni vain alistua tahdon. — Uupumus niin raskas valtaa mun, siks nukkua taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!
(Kääriytyy viittaansa ja nukkuu.)
NIILO SKALM (jatkaen kävelyään):
Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa, yön parmahille ikipimeän ja ikiäänettömän vaipua! Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa näin väsymättä täytyy! (Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.) Siellä toinen, jot' äidin helmaansa ei uni korjaa, jok' yksin astuu, yöhön tuijottain, ja väsyneitä vaivaa aivojaan tään pohdinnalla tylyn ongelman. (Jatkaa kävelyään.) Niin, siellä käyös sinä, täällä minä sun askeltesi tahtiin yhdistäin mun omat askeleeni käyskelen ja käyskelen siks kunnes pyövelin on rattaat valmihina oven eessä.
(Lukot ja salvat kirskuvat, sisään astuu Iivari Maununpoika.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
On ikävä, tääll' että orpanani
mun täytyy kohdata.
(Skalm tuijottaa häneen mitään puhumatta.)
Mun tunnet kai?
NIILO SKALM:
Niin luulen. Päällikkyyttä hoitavan sun näinhän vihollisten joukossa.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Kuin sanoa sa voitkaan: vihollisten? Ei armeijata maan ja kuninkaan niin sovi nimittää!
NIILO SKALM:
Sun kuninkaas on Ruotsin, Ruotsin myöskin armeija, ne vihollisiks lukee Suomen mies. Sa sanoit ikävällä näkeväs mun täällä. Ikävällä suuremmalla näin minä, että oma orpanani on synnyinmaansa unhottanut noin ja joukkoon vihollisten liittynyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Sa yhä sama haaveilija olet kuin miksi Iasna tuntemaan sun opin. Ei miehen meidän ikään saanehen käy rakennella pilvilinnoja, vaan mukaan kuivain arkiolojen on viisaint' elämänsä järjestää.
NIILO SKALM:
Ja mahtavia noita Iiehitellen vain omaa etuansa tavoitella.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Mut itseäänhän, herra paratkoon, täss' sentään kukin lähimpänä lie. Sua enkö puuhista ma herttuan jo varoittanut ajoissa? Jos oisit mua kuullen palvelukseen kuninkaan sa tullut, silloin meidän tavata ei täällä tarvis ois, vaan edessäs ois tulevaisuus varma, loistava. — Mut turha siit' on puhua nyt enää, kun asiat on tällä kannalla. Ma vuoksi vallan toisen asian sun puheillesi tulin: päällikkyyttä ma hoidan linnassa ja valmistaa voin tilaisuuden sulle pakohon, jos itse suostut sitä käyttämään.
NIILO SKALM:
Ja jos en suostu?
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Sitä pahempi sull' itsellesi; sillä tiedäpäs: juur' äsken saapui tänne Göran Persson hän jota pahakshengeks kuninkaan niin yleisesti sanotaan, — hän vangit kaikk' aamun tullen ottaa huostaansa ja vartioituna vie Tukholmaan. Siell' että mestauspölkky, teiliratas on teitä vartoomassa, siitä varma saat olla. — No niin, sinne haluatko?
NIILO SKALM:
En. Toverini herätän ja sitten me yhdess' oitis pakoon lähdemme.
(Lähenee Vestgötheä.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Hst, häneen älä kajoo! Yksinäs sun lähdettävä on, jos kerran mieli.
NIILO SKALM:
Sen arvasinkin! — Itses kaltaisiksi sa kuvittelet muita: samoja on mielestäsi onnenonkijoita ja oman edun katsojia kaikki. Vai ystäväni parhaan jättävän mun luulit, itse turvaan päästäkseni! Oon henkeni ma puolest' asiani jo monta kertaa alttiiks antanut, sun kädestäskö armopalana sen ottaisin ma nyt? Ei, luotani pois kaikkoa ja rauhaan minut jätä!
(Jatkaa kävelyään.)
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Ma ennen tuittupäänä pidin sua, nyt täysihulluksi sun vasta huomaan. On turha kanssas järjen kieltä haastaa, siis pääsi pidä, itse itsestäs saat vastuun kantaa.
(Menee, panematta ovea lukkoon ja telkiin.)
NIILO SKALM (yksin):
Onnellisinta täys hullu oiskin olla: hulluutta tään elämän ei silloin huomaisi ja turhill' ongelmilla vaivata ei päätään tarvis ois, mut aivoistani on hulluus tasan yhtä etäällä kuin elämästä kaikki järjellisyys. (Istahtaa penkille ikkunan alle.) On kaiku askelten jo vaiennut tuoIl' ylähällä: helmaan unosen on vaeltaja päänsä väsyneen jo painaa saanut; mulle armoa ei sitä suotu. (Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun verhoutuneena, hiipii sisälle.) Oi, sa haamu öinen, jos harhakuvitelma aivojen et liian väsyneiden liene, sano, mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko on keskellemme tullut, myllertäen kuin myrskytuuli kaiken sekaisin, niin että kasvot itse Jumalan on peikon naamaks mulle muuttuneet?
ANNA (lähestyen hitaasti Skalmia):
En valon, vapahduksen tuojana ma tule, pimeytehen vajonnut on multa elonpäivän ihanuus ja synnintaakka maahan painaa mun.
NIILO SKALM:
Tuo ääni joskus soinut korvissani on kauan, kauan sitten — aikoina, jotk' iäks ovat menneet!
ANNA (polvistuen Skalmin eteen):
Polvistua suo etehesi sun ja keventää mun rikokseni taakkaa.
NIILO SKALM:
Onneton siis toinenkin tän' yönä tuskalleen käy huojennusta etsien. — Mut miksi mun eteeni sa polvistut? Sa väärän oot paikan ripillesi valinnut.
ANNA:
Niin onnettuus tää sumentanut on sun aistis, ettet ääntäin tunne!
(Paljastaa kasvonsa.)
NIILO SKALM (Tuijottaa häneen hetken ääneti):
Anna! Ah, ijankaikkisuus on vierähtää jo siitä ehtinyt, kun valoivat sun silmäs tiellein päivänpaistetta. Se tapahtunut taivaankappaleella lie kokonansa toisella; on meidät yö synkeä sen jälkeen yllättänyt. (Hetken vaiti oltuaan:) Mut miksi polvistut sa edessäni? En sua tahdo syyttää, tuomita, syyn tästä kantaa yksin kohtalo. Se onnettuuteen meidät molemmat on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon oon uhri kuten sinäkin, siis sun ei polvistua edessäni sovi. (Nostaa Annan ylös.) Jos anteeksantoni sun tuskallesi tuo huojennusta, niin sen sydämestä suon sulle.
ANNA:
Jalon Iuontees mukaista niin on se; polvilleni uudelleen ois halu mulla etees langeta ja kiittää sua, ellei kiitokset niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas on päällikkönä täällä, hän se mulle soi luvan tänne tulla; myöskin sun hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää nyt pue päälles sekä oitis lähde, ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan oot vihdoin päässyt, luona isäni on sulla varma turvapaikka.
NIILO SKALM
Hm!
Ja entä sinä, Anna?
ANNA:
Naisena ei vaara mua suuri uhanne, ja kärsiä jos hieman saisinkin, niin huojennusta tuskalleni tois se vain. (Kätensä rukoilevasti ojentaen.) Oi kuule mua, pakoon lähde! Vois kaikki vielä — niin, sen lausua ma julki uskallanko? — muuttua vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa kuin pahan unennäön koittaisimme tään nykyisen ja siellä kaukana me onnen uuden rakentaisimme. Oi sano, onko liian uskaljas tää haave, tuhkan alta elohon juur' herännyt?
NIILO SKALM:
Tuo haave murskata mun surukseni täytyy; pakohon ei mikään mua viehätä sen jälkeen — niin, sanotuksi tulla täytyy sen — kuin kaksoissisar toisen surmaten on surman valmistanut itselleenkin. Kuin hauta autio on sydämein, ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.
ANNA (painaen päänsä alas):
Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin. Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi, sa kevätpäiväin kirkas unelma, mi lemmen autuutta mun hetkisen soit täysin siemauksin nauttia. Jää hyvästi, sa uljas sankarini! Ma jälkiäsi olen seuraava.
NIILO SKALM:
Mun jälkiäni?
ANNA:
Niin. Jos hautahan sun johtaa polkus, hauta minunkin on osani; jos vangin kuihtuvaa saat elämää sä jäädä viettämään, niin pimentoon käyn silloin luostarin ma nuoren elämäni hautaamaan.
NIILO SKALM:
Niin — hauta! Syliin äänettömään sen nyt päästä ainoa on kaipuuni. — Kuin tähden piirto syksyn taivahalla niin lyhyt oli lemmenunelmamme; se hautahan vain tietä meille näytti. (Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.) Ma näkyjäkö nään, vai äitini siin' onko todella?
MARTTA SKALM:
Ma äitis oon.
(Painautuu Niilon rinnoille.)
ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):
Ma hetken vielä tahdon viivähtää ja nähdä, äiti eikö paremmin voi pakoon saada häntä suostumaan.
MARTTA SKALM:
Mun poika poloiseni! — Aavisteeni ja pahaa ennustavat uneni, jotk' ovat painajaisten lailla mua siitä lähtien niin vaivanneet, kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit, siis toteen ovat käyneet! — Kohdata oi että tällaisessa paikassa mun pakko sua on!
(Itkee.)
NIILO SKALM:
Äiti, valoon kerran te yöstä ikuisuuden toitte mun, nyt jälleen pimeästä valkeuteen mun auttaa voitteko?
MARTTA SKALM (nopeasti kyyneleensä kuivaten):
Voin, poikani! Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus on sulla: orpanasi Iivari sen tapahtuvan sallii; oitis siis nyt täältä lähde, pian valkenee jo aamu, jolloin myöhäistä se on. Siis joudu!
NIILO SKALM:
Oh, taas pako — orpana! Ei, äiti! Sitä tarkoittanut en ma valoon pääsyllä; ma onnetonna vain saisin harhaella ympäri ja tuskan vuorta povessani kantaa, jos paost' etsisin ma pelastusta. Ei, tosipelastuksen tuopi mulle vain selvyys siitä, miksi päätyttävä näin kurjast' oli yrityksen jalon, jonk' onnistumaan Herra taivahan niin selvin merkein määrännehen näytti?
MARTTA SKALM:
Oi turhilla sa tutkailuilla näin miks enää kiusaat hyvää Jumalaa ja hukkaan haaskaat hetket kallihit! On joutua sun aika!
NIILO SKALM:
Pakohon en suostu lähtemään!
MARTTA SKALM:
Sa onneton! Sull' orpanas jo eikö sanonut, ett' aamulla on matka Tukholmaan sun edessäs?
NIILO SKALM:
Niin sanoa hän taisi.
MARTTA SKALM Ja että kuolemaan sun tuomita he voivat siellä?
NIILO SKALM Hyvin luultavaa se on.
MARTTA SKALM (kietoen kätensä Niilon ympäri):
Mut kuolemalle ainoaa en poikaani ma tahdo luovuttaa!
NIILO SKALM:
On mulle kuolema vain pelastus. Siis parastain jos tarkoitatte, äiti, mun tänne vankilaani jäädä suokaa ja viime hetket luonain viipykää!
MARTTA SKALM:
Oi hyvä Jumala, näin kuluvat vain hukkaan hetket kalliit!
NIILO SKALM:
Tyyntykää, oi äitini, ja hiukan käsittää mua koittakaa! — Kun elon sisällys on poissa, mitä silloin arvoa ois eloon jäämisellä? Valekuolleen se arvotonta elämää vain oisi! Mut sitä enemmän kuin kuolemaa ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne mun rinnalleni tulkaa istumaan (Taluttaa hänet penkille) näin viime hetket yhdess' ollaksemme. (Hyväilee äidin käsiä.) Kuin painaisinkaan pääni helmaanne ma halusta kuin ennen pienokaisna!
MARTTA SKALM:
Ja kuinka halusta ma kantaisin sun helmassani täältä pois, jos vielä mun oma pieni poikani sa oisit.
NIILO SKALM (otsaansa hieroen):
Ah, äiti! Aivoissani kipuna jo pieni syttymäisillänsä on! Ma äänen tutun kaukaa korvissani nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa ma eroittaa.
MARTTA SKALM:
Oi Jumalani mun!
Sa järkes oothan menettänyt!
NIILO SKALM:
En, vaan äänen enoni ma korvissani nyt kuulen.
MARTTA SKALM:
Enosi?
NIILO SKALM:
Niin, veljenne, tuon jalon Särkilahden Pietarin, tuon kiivaan tulisielu saarnamiehen. Niin elävästi muistui mieleheni, mun kuinka saarnaa hänen kuulemaan te sylissänne kerran kannoitte.
MARTTA SKALM:
Ah, muistaa jaksatko sa vielä sen?
NIILO SKALM:
En ennen koskaan muistanut oo sitä, mut nyt se kirkkahana äkkiä mun palas mieleheni. — Niin, äänen, sanat ma kuulen enoni, mut ajatusta, ah, vaikea niin tajuta mun on.
MARTTA SKALM:
Kun muistaisin —
NIILO SKALM:
Hän suurest' asiasta ja voimast' uskon jotain puhui.
MARTTA SKALM:
Niin, niin, nyt muistan, tähän tapaan puhui hän: Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy, on suurten tekojen ja tapausten ain' etsittävä juuret syvältä. Siks ensimmäinen hukkayritys ei tyhjäks sitä tee, min juuret on kytkettynä kansan sieluhun. Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin, ei päivän tulo siitä viivästy; on aina Lutherilla Hussinsa. — Hän omaa elintyötään tarkoittain näin puhui suunnilleen.
NIILO SKALM (nousten haltioissaan penkiltä):
Niin, niin! — Nyt kaikki on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti! Mun valoon lopultakin saatoitte. Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on, vain eelläkävijän. — Oi sanokaa, niin eikö kerran tapahdu?
MARTTA SKALM:
En paljon ma siitä ymmärrä, mut loistavat kun silmäs nään, mun täytyy uskoa niin olevan sen.
NIILO SKALM:
Yöhön peikon naama jo irvistävä häipyi, suopeat taas isän kasvot nään ja valkeus on sijaan tullut yön ja kaaoksen. — Ma näen maani suurna, vapaana ja liput omat liehumassa näen ma linnain, kartanoiden harjoilla, kun kansa nuorta vapauttaan juhlii. Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen ja valoisaksi elämäni jälleen.
ANNA (syrjään):
Mun sankarini! Kuinka loistavat sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista sa noussut olisit!
MARTTA SKALM (nousten ja tarttuen Niilon käteen):
Ah, poikani! Nyt paeta sa voithan, sisäisen kun valosi sait takaisin!
NIILO SKALM (peräytyen):
Ei, äiti! Ma aatteeni vain siten pettäisin ja tyhjäks tekisin — sen sielussani niin varmasti ma tällä haavaa tunnen. Kuin siemen, joka multaan kätketään, taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa, niin nouseva on takaa aikojen mun haudastani Suomen vapaus.
ANNA (astuen esille):
Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos vain auttaa elämähän jalon aattees. Kuin siintehessä taivaan huomenen, niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan nyt suuren aatteesi ja omakseni sen tunnen samalla. Nyt Raakelin ma sanoilla voin ilmi lausua: sun maas on minun maani, kansasi on minun kansani ja Jumalas on minun Jumalani. Konsanaan sa minne kulkenetkin, mukanas ma tahdon seurata — niin, kuolemaan myös riemumielin seuraan sua.
NIILO SKALM:
Anna! Mun Annani! Kuin maasta huomenen, mi puuntehessa vapauden päivän mun silmihini kaukaa kangastuu, sun äänes heläjää, ja väristys niin ihana mun valtaa sieluni. — Nyt myöskin elävinä mieleheni sun sanasi taas palaa: "Lempesi, min alku taivaass' on, jos yrität sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt sun olleesi ma tunnen: Jumala, joss' alku tosi rakkauden on, ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut; ma kauhukuvaa omain aivojen oon Jumalaksi luullut. Harhoista nyt selvinneenä valoss' uudessa ja valoss' oikeassa kaiken nään. Niin, sävel lemmen rinnassani myös on uunna, seestyneenä puhjennut taas soimaan: eloon toinen toisensa näin kaksoissisaret on nostaneet. (Sylinsä avaten:) Ah, Annani!
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin ja painaen päänsä hänen rintaansa):
Mun armaani!
(Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)
MARTTA SKALM:
Jo päivä valkenee ja ilmoittaa meill' eronhetken pian koittavan. Mut kaunis, onnellinen uskossas niin olet, poikani, mun ainoani, ett' äidin sydämestä kaikkoaa pois viimeinenkin epätoivon häivä. Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän, min äidin sydän koskaan antaa voi, ma kuumin rukouksin vuodattaa sun tahdon ylitses, mun poikani, ja ylitse sun jalon lemmittysi, jot' aina tyttärenä rakkaana ma muisteleva olen.
ANNA (irtautuen Niilosta ja syleillen Martta Skalmia):
Äitini!
MARTTA SKALM:
Mun houre vaiko outo lumous lie vallannut, mut onnelliseks niin ma kerallanne tunnen itseni.
(Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)
MARTTA SKALM:
Voi, nyt ne tulevat!
(Kietoo hätääntyneenä kätensä Niilon ympärille.)
NIILO SKALM:
He tulla saavat! On eron katkeruuden, äitini, tää onnen hetki tehnyt lievemmäksi.
(Vanginvartija ja kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta
astuu sisään. Sotilaat asettuvat kahden puolen ovea.
Vanginvartija käy herättämään Vestgötheä, joka kohentautuu ylös.)
VANGINVARTIJA:
Hoi, ylös, herra! Laivaan käsketty on teidät saattaa!
NIILO SKALM (nyyhkyttävän äitinsä syleilystä irtautuen):
Jälleennäkemiin, te armas äiti! — Jälleennäkemiin, sa armas olento! Jo täyttämään on valmis kutsumustaan Niilo Skalm.
Esirippu.