NELJÄS LUKU.
Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä.
Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle alttiuttani.
»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle koetukselle.»
Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven. Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen, vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.
Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä. Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa. Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.
Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa, jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla, saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen maininnut.
Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin, emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta. Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.
Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.
Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.
Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.
»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.
Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.
»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut seisomaan.
Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.
»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle. Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan. Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti palamaan. Ymmärrättekö?»
»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä tehden uudelleen kunniaa.
Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut vielä tänne saakka erottaa.
Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo, huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.
Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin. Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin tulukseni esille.
Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun sattunut yksikään kuula.
»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.
Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat siltapuut vehmaasti palamaan.
Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti. Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma suraus sivusi vasenta ohimoani.
Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:
»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä, sillä vasen korvannehan on riekaleina?»
Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.
»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»
Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään. Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser, tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.
Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin, mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula, riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi kiven takana seisovaa sotamiestä.
»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.
Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.
Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni. Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan ja liikuttaen sormiaan.
* * * * *