HENKILÖT:
TAHVO, Jaakkolan isäntä.
VAPPU, hänen vaimonsa.
EVELIINA | Tahvon sisaria, molemmat keski-ikäisiä naisia.
KATRI |
VANHA EMÄNTÄ, Tahvon, Eveliinan ja Katrin sokea äiti.
TAVON TUOMAS, sotavankeudesta palaava karoliini.
Näytelmä tapahtuu Iisalmen Vieremällä 1740-luvun alussa.
Jaakkolan talon piha. Perällä pienoinen tallirakennus. Oikealla malkakattoinen asuinrivi, jonka etuseinässä ovi avonaisine portaineen sekä taempana sivuun lykättävä ikkunaluukku. Vasemmalla vanhan, pienemmän savupirtin pääty mataline ovineen. Perempänä ja samassa linjassa edellisen kanssa aitta. Asuintuvan hulaassa riippuu viikatteita ja sirppejä. Seinän nojalla muutamia haravia. Pihan keskellä kaksi istuinkiveä.
Elokuun ilta ennen auringon laskua.
VAPPU (Pesee hulikoita ja puukuppeja kolmijalkaisessa pesupunkassa, joka seisoo asuintuvan ja tallin välisessä pihan kulmassa, asettaen pestyt astiat tuvan seinustalla olevalle penkille; hyräilee itsekseen)
Jo joutui päivä armas
Ehtooll', me rukoilem',
Ett's Herra Jeesu rakas
Tääll' pysyt tykönäm'.
(Laulunsa keskeyttäen Tahvolle, joka sirppi kädessä tulee tallin ja aitan välisestä solasta.) No, joko saitte leikkuun lopetetuksi?
TAHVO. Lopussa on. Toiset jäivät viimeisiä kuhiloimaan, mutta minä lähdin edeltä tupakan leikkaamaan, kun näytti tulevan kylmä yö. Olkoon kuitenkin huomiseen, ei niitä pakkanen vielä ensi yönä pure, koska tuolta pohjoisesta näkyy pilvi nousevan. Selkäänikin pakottaa niin. (Asettaa sirpin hulaaseen, istahtaa portaalle ja alkaa piippuaan laitella.)
VAPPU. Sauna on pian valmis, saat siellä sitten sivujasi haudella. Ja sirppijuustonkin panin äsken tulelle. Rukiista kai tulee muuten hyvä sato?
TAHVO. Parempi kuin kymmeneen vuoteen. Suomen maan petäjät saavat ensi talven levätä rauhassa.
VAPPU. Jumalalle kiitos, että asiat ovat niin hyvin. (Vanha emäntä, kepillä eteensä koitellen, tulee vanhasta savupirtistä.) Muori tulee varmaankin taas tyttäriä kysymään. Minkähän edellä se tänään on niin levoton ollut?
VANHA EMÄNTÄ. Olin kuulevinani Tahvon äänen. Onko se täällä?
TAHVO. Täss' ollaan.
VANHA EMÄNTÄ. Eivätkö tyttäret vielä tulleet?
TAHVO. Eivät tulleet vielä.
VANHA EMÄNTÄ. Kauanpa ne viipyvät. (Kuunnellen.) Mutta tulossa ne ovat,
Jumalan kiitos! Kuulen selvästi Katrin laulavan.
(Palaa savupirttiin.)
TAHVO. Äiti parka! Se vain yhä tyttäriään vuottaa.
VAPPU. Ajatteles, että hän tänään jo ainakin kymmenennen kerran kysyi tyttäriä. Ihme, ettei Jumala hyvyydessään korjaa häntä jo pois. Mutta ehkäpä hän juuri loppunsa edellä onkin noin levoton.
TAHVO. Sellainenhan hän on ollut joka syksy leikkuuaikana.
VAPPU. Niin, kun vihollinen vei tytöt leikkuupellolta. Kuinka pitkä aika siitä jo tuleekaan?
TAHVO. Minä olin silloin viidennelläkolmatta ja nyt olen kahta vaille viisikymmentä. Siitä on siis kolmekolmatta vuotta.
VAPPU. Hyvä Jumala, kuinka pitkä aika! Ja kaikki nuo vuodet on muori ollut kuin unessa. Hän luulee yhäkin olevan sen päivän, jolloin tyttäret lähtivät halmeelle kauranleikkuuseen. Tyttö poloiset! Mutta kaipa hyvä Jumala on heidät jo aikoja luokseen korjannut. (Lopettaa pesemisen ja kuivaa käsiään vyöliinaan.)
TAHVO. Kuka hänen ties. Ellei äitimuorin odotus sittekin täyttyisi. Niitä kuuluu vankeja ryssän maalta vielä aivan viime aikoinakin palanneen.
VAPPU. Niin miehiä, mutta ajattele, kaksi turvatonta naista! Kuinka he sieltä satojen penikulmain päästä tulisivat? Jos muutenkaan ovat hengissä säilyneet.
TAHVO. Niin, Jumala hänet tiennee. Mutta kukahan tuolla kangastiellä tulee?
VAPPU (Tullen Tahvon luo ja katsoen savupirtin ja aitan väliselle solalle.) Joku outo kulkijain, mikä lie. Päälläkin tuollainen ryssän mekko.
(Menee tupaan.)
TAVON TUOMAS (Vanttera, täyspartainen keski-ijän mies, päällään avarahelmainen, nuoranpätkällä vyötetty mekko, jalassa tomuiset ja kuluneet saappaat, päässä rähjäinen karvalakin kulu sekä kädessä paksupäinen ryhmysauva, astuu edellämainitusta solasta pihaan.) Hyvää ehtoota!
TAHVO. Jumal' antakoon!
TUOMAS (Pysähtyy keskelle pihaa ja silmäilee ympärilleen.) Onko todellakin tämä Jaakkolan talo vai?
TAHVO. On kyllä. Vieras taitaa olla kaukaakin? (Vappu tulee ämpäri kädessä portaille.)
TUOMAS. Kaukaa, kaukaa. (Menee aitan eteen, katsoo sitä hetkisen ja kopahuttaa sitten sauvallaan ovea.) Tämän aitan minä kumminkin tunnen. Mutta ei tule Eveliina enää ovea avaamaan.
VAPPU (Tahvolle.) Mielipuoliko se on tuo kulkijain?
TAHVO. Hiukan omituiselta se tuntuu.
TUOMAS (Kääntyen äkkiä ja tullen edellisten luo.) Oletteko te entistä
Jaakkolan sukua vai?
TAHVO. Kyllä ollaan. Ainakin sata vuotta on meidän suku tässä asunut.
TUOMAS. Sappermenttu! Sinähän olet sitten Tahvo!
TAHVO. Niin olenkin. Mutta —
TUOMAS. Ja tuo on sinun eukkosi, entinen Takamäen Vappu, luulen.
TAHVO. Niin juuri, mutta —
VAPPU. Kuka ihmeessä se on, kun en kuolemaksenikaan muista nähneeni?
(Vanha emäntä tulee pirtistään.)
TUOMAS. Mutta missä Eveliina on? (Äänettömyys.) Onko hän elävien
mailla, naimisissa jonkun kanssa… vai miten on laitansa?
(Äänettömyys; Tuomas jyskyttää sauvaansa kärsimättömästi pihakiveen.)
No?
TAHVO. Siihen on vaikea vastata, sillä kolmeenkolmatta vuoteen ei meillä Eveliinan ja Katrin kohtalosta ole ollut mitään tietoa. Mutta —
TUOMAS. Ei mitään tietoa! Kuinka se on ymmärrettävä? Eihän vain —
VANHA EMÄNTÄ. Onko täällä Tavon Tuomas?
TUOMAS (Hämmästyneenä vanhaan emäntään kääntyen.) Tässä olen, mutta te
— Jaakkolan emäntäkö vai?
TAHVO. Tavon Tuomas! Tapahtuuko ihmeitä! En olisi sinua mitenkään tuntenut. Terve mieheen! (Kättelevät.) Silmänluontisi näytti kyllä heti alussa hiukan tutulta, mutta tuo partarykelmä peitti muun muodon.
VAPPU (Lähestyen Tuomasta.) Terve minunkin puolestani. (Kättelee
Tuomasta.) Kuka olisi tätä uskonut!
TAHVO. Olemme jo kaksikymmentä vuotta pitäneet sinua kuolleena.
VANHA EMÄNTÄ (Tuomaalle.) Sinä tulit tietysti Eveliinaa tapaamaan. Hän on Katrin kanssa vielä kaurahalmeella, mutta kyllä he pian tulevat. Mene vain tupaan vartomaan. (Palaa pirttiinsä virttä hyräillen.)
TUOMAS. Sappermenttu, jos tästä kaikesta sanaakaan ymmärrän! Sanoithan, Tahvo, äsken, ettei teillä kolmeenkolmatta vuoteen ole ollut mitään tietoa sisartesi kohtalosta, ja nyt ilmoittaa äitisi, että he ovat vain kaurahalmeella. Kautta tammisen matkasauvani, miten tämä on ymmärrettävä?
VAPPU. Parempi, Tuomas, kun et kyselisikään.
TUOMAS. Mutta nyt minä vasta kyselenkin! No siis?
TAHVO. Kaksikymmentäkolme vuotta taapäin hävisivät sisareni jäljettömiin, ollessaan kaurahalmeella leikkaamassa…
TUOMAS. Jäljettömiin —?
TAHVO. Niin. Pohjanmaalta palasi silloin joukko kasakoita, heidän tiensä kulki kaurahalmeen vieritse ja he veivät tyttäret matkassaan. Sen jälkeen heistä ei ole mitään kuultu. (Äänettömyys.)
TUOMAS. Kuolema ja kirous! — Mutta äitisihän odotti heitä leikkuupellolta palaaviksi?
TAHVO. Samana päivänä surmasivat viholliset isäni ja polttivat talomme — niin että tuo aitta on ainoastaan entisestä jälellä. Kaiken tämän johdosta meni äitini järki sekaisin. Siitä päivin on hän elänyt jonkunlaisessa unheessa, vuottaen yhä tyttäriä leikkuupellolta palaaviksi.
VAPPU. Ja tänään hän on ollut tavallista levottomampi. Se on ehkä johtunut sinun tulostasi, Tuomas.
TAHVO. Mutta nytkö sinä vasta olet päässyt Venäjältä palaamaan?
TUOMAS (Seisoo mitään vastaamatta ja tuijottaa eteensä.)
VAPPU (Tahvolle.) Hän ei kuule mitään, vaan tuijottelee niin synkästi, että —
TUOMAS (Sauvaansa heristäen ja puhuen kumeasti kuin itsekseen.) Kirous ja kuolema! Jos minä tämän tiesin, niin… vaikka koko ikäni olisin saanut ryssän maata kierrellä, niin ennen en olisi sieltä lähtenyt, ennenkuin olisin Eveliinan mukaani saanut. (Sauvaansa kohottaen.) Tällä sauvallani olisin murskannut kallon jokaiselta ryssältä, joka olisi poikkiteloin tielleni asettunut.
VAPPU (Arasti.) Mutta jospa Eveliina ja Katri eivät enää elävien ilmoilla olekaan.
TAHVO. Luultavinta ja toivottavinta on, että sisar-poloiseni lepäävät jo aikoja sitten nurmen alla:
TUOMAS. Silloin tahtoisin kostaa heidän ryöstäjilleen. (Äänettömyys, jonka kestäessä Tuomas tuijottaa eteensä, puhuen sitten harvakseen.) Kun monien vaiheiden ja vaivojen jälkeen vihdoinkin saavuin tänne synnyinseudulleni, oli kotini raunioina, pihalla kasvoi miehen korkuinen metsä ja kaikki omaiseni olivat Manan mailla. Sieltä, kotini raunioilta, suuntasin askeleeni tänne, toivoen täällä kohtaavani sen, joka lähtiessäni minulle uskollisuutta lupasi, jota muistellen olen jaksanut kaikki sotavangin vaivat kestää ja jonka kanssa tunsin kykeneväni vanhan kotini raunioistaan nostamaan. Mutta Tuonen synkkä yö ammotti täälläkin vastaani. Turhaan olen siis kaikki vaivat kestänyt, turhaan satojen penikulmien takaa tänne vaeltanut. Parempi, että olisin saanut jäädä lepäämään sotatoverieni keskelle siihen suureen yhteishautaan, joka vuosia kolmekymmentä sitten Pultavan luona umpeen luotiin. (Vaipuu kivelle istumaan ja painaa päänsä käsiin.)
VAPPU. Voi kuinka minun käy häntä säälikseni! (Kohottaa vyöliinan silmilleen ja nyyhkyttää.)
TAHVO. (Lähestyen Tuomasta ja laskien epävarmana kätensä hänen olkapäälleen.) Tuota… eiköhän vielä… (Vaikenee hämillään; äänettömyyttä jatkuu jonkun tuokion.)
TUOMAS (Äkkiä ylös ponnahtaen.) Sappermenttu! Itkemään ja allapäin nuhjottamaan ei Tavon Tuomasta ole luotu! Eteenpäin mars!
TAHVO. Mihinkä nyt? Tulehan toki sisälle suunavausta saamaan ja edes yksi yö lepäämään.
VAPPU. Niin, kun saunakin on valmiina ja sirppijuusto tulella. Ethän sinä toki yötä Vasten minnekään lähde.
TUOMAS. Lähden kuin lähdenkin. Maa polttaa jalkaini alla.
TAHVO. Minne sitten aijot?
TUOMAS. Sinne josta tulinkin.
TAHVO ja VAPPU (Yht'aikaa.) Ryssän maalleko? Eihän nyt toki!
TUOMAS. Sinne juuri. Etsimään Eveliinaa.
TAHVO. Mutta kuinka hänet voisit löytää? Jos hän sitäpaitsi enää elossakaan on.
TUOMAS. Etsin niin kauan kuin jaksan ja jos en muuta voi, niin kostan, murskaan (heiluttaa sauvaansa) kallon jokaiselta vastaani tulevalta ryssältä — kunnes minut itseni murskataan. Sen teen! Jääkää Herran haltuun! (Kääntyy ja yrittää lähteä, mutta pysähtyy, kun samalla vasemmalta alkaa kuulua laulua.)
KAKSI NAISÄÄNTÄ (Laulaen etäämpänä vasemmalla).
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!
VANHA EMÄNTÄ (Tulee laulun kestäessä kiirehtien pirtistään, liikkuu eloisasti ja työntäen huivin korviltaan kuuntelee herkistyneessä asennossa.) Nyt tyttäret tulevat! Ettekö kuule heidän lauluaan?
TUOMAS. Sappermenttu! Tuo laulu ja tuo ääni ovat kahdenkymmenen vuoden ajan sielussani soineet. Tapahtuisiko todella vielä ihmeitä tämän taivaan alla?
VAPPU. Hyvä Jumala! Olisiko mahdollista, että Eveliina ja Katri… (Kaikki tähystävät solalle kurotetuin kauloin.) Sieltä tulee kaksi oudon näköistä vaimoihmistä.
TAHVO. Ja kummallakin sirpit olalla. Taitavat olla vain leikkuutyöstä palaavia tämän kylän akkoja.
VANHA EMÄNTÄ. Tyttäret palaavat leikkuupellolta. Enkö minä sitä ole kaiken päivää sanonut?
TUOMAS. Molemmat puettuja kuin ryssän naiset. Sydämeni tempoilee kuin ulos hypätäkseen.
EVELIINA ja KATRI (Löysiin ja kuluneihin mekkoihin puettuina, jalassa kuluneet saappaat, punapohjaiset huivit niskaan työnnettynä ja olkapäillä pahoin ruostuneet sirppikulut, astuvat solasta pihalle.)
VANHA EMÄNTÄ (Hoippuen heitä vastaan, ilon sortamalla äänellä.)
Tyttäret, Eveliina ja Katri!
EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Äiti!
(Heittäytyvät molemmat hänen kaulaansa; katkonaisia
sanoja ja nyyhkytystä.)
VANHA EMÄNTÄ. Lapsi kullat! Viivyitte niin pitkään siellä kaurahalineella!
EVELIINA (Itkun ja naurun sekaisella äänellä, ottaen sirpin olkapäältään.) Kaurahalmeella tosiaankin! Ajatelkaas, että me aivankuin Jumalan johdatuksesta pitkän taivalluksemme jälkeen ensimäiseksi osuimme sille kaurahalmeelle, josta kasakat kolmekolmatta vuotta sitten meidät mukaansa raastivat. Nyt siinä kasvoi itsemme korkuisia puita ja kun me niiden välissä kävelimme, kilahti sammalen sisällä jaloissani jotakin, ja kun minä kumarruin lähemmin katsomaan, olivat siellä nämä sirpit — meidän omat sirppimme, jotka silloin kasakkain tullessa putosivat kädestämme pellolle. Tunnen omani tuosta merkistä, jota vielä vähän tuossa kädensijassa häämöttää. Eikö tämä ollut ihmeellistä! (Laskee sirpin hellävaroen kivelle, samoin Katri; silmäilevät kysyvästi toisia pihalla seisovia.) Mutta keitä nämä ovat?
VAPPU (Tahvoa tyrkäten.) Etkö tunne omaa veljeäsi?
EVELIINA. Tahvoko? Noin muuttunut! (Tervehtää veljeänsä, samoin Katri.)
Mutta onkos se ihmekään, kolmessakolmatta vuodessa!
TAHVO (Liikutettuna.) Olkaa tervetulleet, sisar kullat, vanhaan kotiinne. Ja tässä (Vappua osoittaen) vaimoni — entinen Takamäen Vappu.
EVELIINA ja KATRI. Vappu! Entinen leikkitoverimme! Terve! (Syleilevät.)
TUOMAS (Syrjään.) Olisiko tuo elähtänyt, ryppykulmainen nainen todellakin Eveliina? Vallan toisenlainen kuva hänestä on sydämessäni säilynyt! (Vetäytyy sivulle ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä.)
VANHA EMÄNTÄ (Joka on hapuillut kivelle istumaan.) Tyttäret — Eveliina ja Katri, tulkaahan tänne! (Eveliina ja Katri istuutuvat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiään.) Kuinka sanoitkaan, Eveliina? Ettäkö kolmekolmatta vuotta sitten veivät teidät kasakat kaurahalmeelta?
EVELIINA. Kuinkas sitten? Tottahan sen tiedätte. (Vappu rientää kuiskuttamaan jotakin Eveliinan korvaan.) Niinkö? Äiti poloista, mitä hän onkaan saanut kestää! (Purskahtaa itkuun ja kietoo kätensä äidin ympärille.)
VANHA EMÄNTÄ. Kasakoita — tulipalo — mieheni surma — tyttäret vankina… Kuin kaukaa, pikimustasta yöstä, selkenevät minulle nyt nämä asiat. Ja kolmekolmatta vuottako on siitä kulunut? Hyvä Jumala, olen siis nämä vuodet elänyt kuin unessa!
VAPPU (Hiljaa Tahvolle.) Ihmeitten päivä tämä: mummolle palaa järki!
EVELIINA (Hellästi.) Mutta jospa se onkin ollut teille onnellisinta.
VANHA EMÄNTÄ. Niin, niin, sulaa Jumalan hyvyyttä kai se on ollut ja siitä hänelle kiitos! — Mutta, lapset, eikö täällä äsken ollut myöskin Tavon Tuomas — vai oliko sekin minun omia unennäköjäni?
EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Tuomasko?
VAPPU. Täällä hän on. Tuossa! (Osoittaa Tuomasta, joka seisoo syrjin toisiin.)
KATRI. Tuoko olisi se Tuomas, jonka kuva on niin elävänä sydämessäni säilynyt! (Painaa päänsä käsiin.)
TUOMAS (Syrjään, kummastuneena.) Mitä, Katriko sen sanoi — se pikku typykkäinen? Onko hänkin — (Vaikenee.)
EVELIINA (Kuin itsekseen.) Tuoko olisi Tuomas?
VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, missä olet ja miksi pysyt niin vaiti? Etkö näe, täällä on nyt sinun Eveliinasi?
EVELIINA (Kiivaasti.) Elkää sanoko niin, äiti! Minusta ei ole enää Tuomaalle. Tietäkää: minä olen kaksi vuosikymmentä elänyt ryöstäjäni, venäläisen, vaimona.
(Painaa päänsä käsiin ja itkee.)
TUOMAS (Iskee sauvansa maahan.) Kuolema ja helvetti! Tätä vielä puuttui! Nyt minulla on kaksinkertainen syy palata Venäjälle. Ja herra varjelkoon silloin jokaista ryssää, joka vastaani osuu! (Yrittää lähteä solalle.)
KATRI (Kiveltä nousten.) Tuomas, Tuomas, ei Eveliina ole sitä omasta tahdostaan ollut, vaan pakosta.
TUOMAS. Omasta tahdostaan tai pakosta, yhtä kaikki — joka tapauksessa on hän ryssän saastuttama.
VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, Tuomas, varo kovia kokeneesta käyttämästä noin tylyjä sanoja!
EVELIINA (Ylös nousten.) Tuomas, muistatko sitä syysiltaa, jolloin sinä sotaan lähtiessäsi viime kerran tänne Jaakkolaan poikkesit?
TUOMAS (Jurosti.) Enkö muistaisi sitä?
EVELIINA. Tuosta aitasta kuulit sinä silloin laulun "Tuoll' on mun kultani".
TUOMAS. Tuhat tulimmaista! Se laulu on siitä pitäin soinut sisässäni ja kun sen äsken tuolta kankaalta kuulin, oli sydän rinnastani hypähtää.
EVELIINA. Ja sen tytön muistat, jonka sinä pimeässä aitassa syliisi suljit —
KATRI. Eveliina!
EVELIINA. — ja joka kietoi kätensä sinun kaulaasi?
TUOMAS. Ne pyöreät käsivarret olen siitä pitäin tuntenut kaulallani. Mutta nyt polttavat ne minua kaksinverroin ja kehoittavat kiiruusti jättämään tämän paikan.
EVELIINA. Maltahan vielä ja sano, kuka oli se tyttö, joka lauloi ja joka kätensä sinun kaulaasi kietoi?
KATRI. Eveliina — oletko!
TUOMAS. Vielä sitä kysytkin!
EVELIINA. Kysyn silti, kun sinä et tiedä, että se oli sisareni Katri.
KATRI. Voi sinua, Eveliina! (Peittää silmänsä käsillään.)
TUOMAS. Mitä? Katriko?
EVELIINA. Hän juuri! Hän on sinua salaa rakastanut ja sinua ajatellen lauloi hän silloinkin tuota laulua. Minä en silloin sattumalta ollut kotona ja niin sinä, minuksi luullen, syleilit häntä. Vasta Venäjällä ollessamme kertoi hän sen minulle. Niin, Tuomas, minä en katso enää itseäni sinulle mahdolliseksi, mutta tuossa on sisareni, tulkaa te onnellisiksi ja minäkin olen sitä nähdessäni itseni onnelliseksi tunteva.
VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, kuuletko, mitä Eveliina sanoo?
TUOMAS. Mitä pitäisi minun tästä kaikesta ajatella? — Ja Katri, se suloinen pikku typykkäinen, onko hän sitten edes ryssiltä säästynyt?
EVELIINA. On. Katri tekeysi heti alussa mielipuoleksi ja sellaiset ovat Venäjällä koskemattomia. Niin on hän säilyttänyt itsensä läpi näiden pitkien vuosien.
VAPPU (Kätensä yhteen lyöden.) Voi taivas! Kolmekolmatta vuotta tekomielipuolena!
VANHA EMÄNTÄ. Katri rukkani! Missä oletkaan?
(Hapuilee käsillään, ja kun Katri tulee hänen lähelleen, silittää hellästi hänen käsiään.)
TUOMAS (Lähestyen epävarmana.) Katri! Luulenpa, että… niin, se oletkin siis sinä, jota kaivaten minä olen vaivani kestänyt. Mutta… jos joskus lienetkin minua rakastanut, niin… tokkopa tällaisesta köriläästä enää välittäisit?
KATRI (Eloisasti katseensa kohottaen.) Ja sinä, Tuomas, minusta?
Olenhan jo täyttänyt neljäkymmentä vuotta.
TUOMAS. Siis ijässä, jolloin suomalainen nainen vasta alkaa parhaassa kukoistuksessaan olla. Hei, katsokaapas vain, kuinka hänellä posket punoittavat! (Karri hämillään painaa päänsä alas.) Sappermenttu, alanpa hävetä tätä ryssänpartaani ja lakkirähjääni. Tahvo, onko sinulla partaveistä ja parempata pääkappaletta?
TAHVO (Nauraen.) On kyllä, mutta ne kerkeämme kyllä sauna-aikana käsille hakea.
EVELIINA. Kyllä sinä voit tuossakin asussa kosintasi päättää. Samaa ryssän kuosia meilläkin on paaliamme.
TUOMAS. No siis, koska tässä asiat ovat niin hullunkurisesti kiepahtaneet, että minä, vaikka olenkin ollut tarkoittavinani vanhempaa siskoa, olenkin tosiasiassa nuorempaa rakastanut ja… koska vanhemmalla ei ole mitään sitä vastaan, niin… tässä tarjoaa sinulle, Katri, miehen käden, monia kokenut Kaarle-kuninkaan soturi. Uskallatko tarttua siihen sekä ryhtyä kanssani vanhaa kotiani raunioista nostamaan?
KATRI (Luoden avuttoman katseen Eveliinaan.) Mutta, Eveliina…
EVELIINA. Noudata vain sydäntäsi. Tiedäthän, että minä olen onnellinen sinun mukanasi.
KATRI. Tässä on käteni! (Ojentaa kätensä Tuomaalle.)
TUOMAS. Mummo, kuuletteko, mitä tässä tapahtuu?
VANHA EMÄNTÄ (Liikutettuna.) Kuulen, kuulen! Jumala teitä siunatkoon, lapset!
(Hapuilee eteensä ja silittää Tuomaan ja Katrin yhdistettyjä käsiä.)
EVELIINA, TAHVO ja VAPPU. Onnellisia olkaa!
TUOMAS (Hellittäen Katrin kädestä ja kohottaen sauvaansa.) Nyt joutaa tämä matkatoveri pois kädestäni, sillä vaellukseni on päättynyt. Maailman toisesta laidasta, aina Kaspian meren ääriltä, tämä sauva onkin minua seurannut.
TAHVO. Niin, äskenhän minun piti sulta kysyä, kuinka sinä nyt vasta sotavankeudesta palaat, mutta siihen tuli sitten näitä muita asioita väliin.
TUOMAS. Vaiheeni ovat pian kerrotut. Pultavan tappelussa minä monen muun toverini kera jouduin vangiksi. Seuraavana vuonna meitä suomalaisia ja ruotsalaisia lähetettiin viisituhatta miestä satamatöihin Volgan suulle. Kurjiin oloihin ja ruttoon kuoli siellä miehiä kuin sääskiä. Jälelle jääneet pistettiin tsaarin sotajoukkoon ja lähetettiin vieläkin kauemmas, taistelemaan kalmukkeja ja muita koirankuonolaisia vastaan. Siellä jouduin niiden vangiksi ja minusta tehtiin orja.
EVELIINA ja MUUT. Orja!
TUOMAS. Niin, orja! Ja sanonpa, että orjana siellä pakanain luona oli parempi kuin ryssällä sotavankina. Kotiin olin päättänyt kuitenkin kerran päästä. Niinpä onnistuin sitten karkuun livistämään ja harhailin viikkoja ja kuukausia erämaassa, kunnes taasen jouduin ryssäin käsiin. Silloin oli jo rauha tehty ja minut olisi tullut suosiolla päästää kotimaahan, mutta eihän ryssänmaalla mikään asia ole niinkuin ihmisten ilmoilla. Hovin herra, jonka käsiin jouduin, pisti minut maaorjainsa joukkoon. Raataa sain kuin hurtta ja yöt olin vankina lukkojen takana. Kuinka kauan lienen tätä kurjaa elämää viettänyt, en tarkalleen tiedä, sillä ajan kulku oli jo aikoja päästäni haihtunut. Mutta kotiin olin päättänyt kerran päästä ja minkä suomalainen päähänsä saa, sen hän myöskin pitää. Eräänä päivänä ryhtyi työvouti minua pahoinpitelemään. Te tiedätte, että suomalainen on arka nahastaan. Kaikkea muuta hän sangen pitkälle sietää, mutta tulla koskettelemaan, silloin on leikki lopussa. Jaloissani sattui olemaan jykevä tammenoksa, minä sieppasin sen ja sivalsin voutia päähän, niin ettei hän enempää tarvinnut. Sitten metsään, koko orjalauma kintereilläni. Kiinni ei minua enää saatu. Kuinka kauan lienenkään sitten saanut metsiä ja erämaita harhailla, en tiedä itsekään, mutta tässä minä nyt lopultakin seison onnellisena sulhasmiehenä, kuten näette. Ainoana aseenani tällä matkalla on ollut tämä samainen tammenoksa, jolla sen ryssänvoudin surmasin. Nyt tämä joutaa kädestäni. (Laskee sen kivelle, jossa sisarusten sirpit ovat.) Jahka uusi pirttimme valmistuu, ripustamme sen yhdessä tuon Katrin sirpin kanssa peräseinälle muistoksi menneistä päivistä.
VAPPU. Mutta nyt sisälle, sauna vartoo ja samoin sirppijuusto. Sitä syödessämme saavat tyttäret kertoa omat vaiheensa.
TUOMAS. Mutta sitä ennen tahdon kuitenkin päästä tästä ryssän parrasta.
Usko pois, Katri, tämän karvarykelmän takaa löytyy vielä pulska mies!
TAHVO. Leikkuumiehetkin tulevat jo tuolla kangastiellä. Nythän sopiikin viettää samalla sekä leikkuun lopettajaisia että kihlajaisia.
TUOMAS. Sappermenttu, se sopii mainiosti! Ja sitten kemujen jälkeen taloa pystyyn panemaan. Kyllä se ryssä on koittanut parastaan meitä maahan tallatakseen, mutta me nousemme aina vain uutena. Ja nyt minä, näitten omien vaiheittemme valossa, uskon lujasti että tämä maa kukoistaa vielä silloinkin, kun ryssän valtakunnasta ei ole muuta kuin löyhkä jälellä.
(Lähtevät kaikin sisälle.)
Esirippu.