KAUKOVAELTAJA.
Laivan kannella.
Mi riemu on alla taivahan kannen
ees syöksyä, henkensä vaarahan pannen!
Meri viekas on, mut vaarallisempi
on ranta ja rannan leikki ja lempi!
Mi riemu on uida unheessa aavan,
miss' iskijää yhtään ei salahaavan!
Meri pohjaton on, mut metsässä lampi
Ja ulpukka lammen on upottavampi!
Ma merkkini piirrän pilvien lakkaan,
tähyn tähtihin päin kuin muut kotitakkaan.
En syntynyt sankariks elämän sotiin,
vain laivan kannelle — matkalla kotiin.
Paha nimi.
Siitä sain ma nimen pahan, kun en jäänyt valkamahan. Mua he mustaa, mua he vihaa: en oo muka verta, lihaa, olen sieluton kuin laine, kun ei mua kahli aine!
Kertovat: mua Horna ajaa, kun ei riennollani rajaa, ett' on mulla aavelaiva, kun on haave, kun on vaiva toisenlainen kuin on heillä, jotka kulkee kukkateillä.
Parjaavat: on tieni väärä, kun on mulla kaukomäärä tuolla puolen merta, maata, jot' en tunne, jot' ei saata nähdä yli heljän lahden, saada kiinni käden kahden!
Niin on valta kiitää vapaan etelästä pohjoisnapaan. Monen tuiskin tuulen mukaan, kuulin, mit' ei kuullut kukaan, askeleet näin Argonauttain, kuormat Kharoninkin lauttain.
On ihmis-onnen lasken: helinätä on se vasken! Tuhmuus on se tuhatpäinen, jota kiehtoo helmiäinen, kivihiilen, naftan riista, kullast', tavarasta kiista.
Joskus tuuli kohti rantaa
sydämeni itkun kantaa.
Luulevat: ma suren noita
katinkultarihkamoita!
Vaikk' ois mulla vuoret niitä,
ei se riemukseni riitä!
Outo mulle maan on rotu, en ma siihen taivu, totu. Unikulkijaks oon luotu, siitä yksin suru suotu, että täytyy elää, kuolla unten maansa ulkopuolla.
Tuokioina heikon hetken turhaks tunnen elon retken. Pimeyteen läpi öiden tuijottelen kyynelöiden, valitan kuin kurki soilla, hylje meren kaljamoilla.
Silloin tuuli kohti rantaa
Sydämeni itkun kantaa.
Tähtiteltassa.
Mun kotini, yömajani vain tähtiteltta on, ja kumppalina kurjalla kuun ratas rauhaton.
Sa loistat yli kylien
ja suurten kaupunkein;
yks kaupunki on valoton:
se on mun sydämein.
Sa loistat aron hiekalle,
huokaaviin korpihin;
mun rinnassani korpi on,
mi huokaa raskaammin.
Mut rakkahimmat suudelmat
ne sulta meri saa:
yökaudet kuohuparmastaan
kaulailet valkeaa.
Myös mull' on veri vellova,
kuin meren myrsky syön.
Vuoteellein yksinäiselle
käy, kuningatar yön!
Veen simpukkaista sulhoa
en köyhemp' ole lain.
Myös mull' on helmet kruunuhus:
ne Surulta ma sain…
Haaveeni hopeerihmaset häähuntuus soveltuu … Käy tyhjään tähtitelttaähain oi, kuningatar Kuu!
Suruhuone.
Niin olen outo ma ihmisten kesken, kun mua kiinnä ei ihmisten maa, kuin suruhuone autio lesken verhottu uutimen taa on sydän tää. Siell' elänyt jokin ammoin on surmattu kynsin ja nokin!
Kuin sotavankkurit lainehet kuohuu… Noin kova, korkea olla kun vois! Kaisla, mi syksyn katveessa huohuu, huohuis huoleni pois… Ei olis olleesta onnesta vaivaa, ei olis aalloilla aavelaivaa…
Ijät hyrskyjä päin.
Ijät hyrskyjä päin käy purteni näin ohi maiden ja rantojen kiidättäin. Yö, ystäväin, arvaatko minne mun kiire on näin? Pois itsestäin!
Mikä lien ollut ma aikojen aamussa, minkä lien liikkunut hirviön haamussa, kun näin synkeä on elon-yöni, kun näin pitkä on sovitustyöni!
Niinkuin ei kenkään mies olen irtain, itseni vanki, kiertämä, kaartama, syyn sydänvirtain! Ijät hyrskyjä päin, pois itsestäin!
Veen läikkänen, kuink' oot sinä vapaa ja onnellinen, kun helmin, särkyvin, helisevin käyt ulappaan pois raukeamaan!
Ma hukkasin kaikk' aartehet maan. Mut itseni milloin, ah, milloin ma itseni hukata saan! Ijät hyrskyjä päin, pois itsestäin!
Muistot.
Lie autuas kuoleman-enne, kun keijusleikkiä täynnä on pää! Miten huikaisee kirkkautenne mua himmenevää!
Sa lempeni, murheeni suurin,
hymys kuink' oli hempee, silmäsi sees!
Kuink' upposinkaan sydänjuurin
sun kauneutees!
Siit' asti oon juuretonna
viluviimoja vierryt, kun erkani ties.
En ollut ma öykkäri, konna:
olin murtunut mies!
Lapspuol' olin kohtalotarten.
Se syy ei, armahin, mun eikä sun.
Avauuksien aavoja varten
oli purteni mun.
Sun kohtasin reunalla lähteen:
kuu kalvosta kalpea kuvastui…
Koht' taivaalla tähdestä tähteen
jo laivani ui.
Ei lähde, ei kotilahti
enää viihtänyt syöntä, min murhe hyys;
saars' ankarampi jo mahti:
yön yksinäisyys.
Miten vitkaan matkani mataa!
Ken palkovenhoni pienon kaas?
Jo tähtiä, tähtiä sataa…
Me kohtaamme, kohtaamme taas…