KUVANKUMARTAJA.
Ma nuorna lähdin matkalle, nyt mull' on harmaa pää,
kuin houru kuvaa kumarran, jot' en ma missään nää.
Soi ympärilläin pilkkanauru, nalja.
Kuin kauan, Herra, palveljaas uskossa koetellaan?
Sua päästä en, ma ennenkuin sun siunaukses saan:
tulellas täyttyy köyhä kyynelmalja!
Sun suuruuttas, sun loistoas on täynnä taivas, maa.
Sun tykös tahdon taistella ja esiin rakastaa
sen liekin, joka kaiken alta hohtaa.
Sa leijaat laulun laineilla, uit aalloiss' säveleen,
Ma laulun laulun jälkehen sun kunniakses teen!
Juur' aina uupuu se, mi luokses johtaa.
Sa asut kiven kiteissä, suon silmäss' sumenneen!
Ma isken taltan savehen, graniitin sydämeen,
mut iskuilleni ilkkuu aine raaka.
Sun ihmees ihmisrinnassa on maassa mainitut.
Kuin Pietari oon verkkoni sieluihin laskenut:
tuo helmeä ei niiden muta laaka.
Sa piilet salass' sanojen, ruusuissa runojen:
on tunne runon ruusuja, vain paljaat okaat sen.
Prosperon taikasauva multa puuttuu.
Jos kauneutta janoan, ma janoon kuolla saan,
jos kohoon lemmen lentimin, ne maahan ammutaan.
Päänmenoks' meille miks parhaamme muuttuu?
Tään taakan tahdon vyöryttää harteilta inehmon!
Kuin Sisyphoksen työni mun on turha, toivoton:
takaisin tuskat niinkuin kivet putoo.
Se kauneuden kaupunki, min unelmani loi,
tuolt' yöstä merenpohjan kuin uponnut kello soi;
sen yli harmaa arki seitin kutoo.
Koht' elon päivät juossehet on helmaan tyhjyyden.
Tää tomumaja murskaksi oi iske, Ijäinen,
jos en sun rakkauttas voita muulla!
Ma kaiken tunnen turhaksi, min tein, mi tehty on.
Kuin Simson soisin sortua ma alle raunion,
jos pylväs pirstottu sois Herran suulla!
Muut mit on sanat, säveleet, sorvailtu savi, puu,
ja templit, joiden kupoolit taivaaseen ulottuu,
kun niiss' ei kuvaa Jumalani rakkaan!
Ne tuhkaa, tuulta, tomua, ne valhetta on vain.
Oi, Näkymätön, kasvosi, suo nähdä kerran vain
mun, ennenkuin ma elämästä lakkaan!