PÄÄISÄIS-AURINGOLLE.
Halk' ammoisien, pitkäin ajast'aikain, vuostuhanten, ain' olet noussut noin yl' ihmisheimon orjakohtaloin, valkeinna kartanoilla kuolon haamun, heloittain vankeuteen Niilin rantain ja Galileaan, maahan Pilatuksen, kaukaista koita vapauden aamun ja kirkkautta ylösnousemuksen kehdossas alkuliekkisessä kantain.
Oi, Aurinko, kuin kauan meitä kiusaat vallassa varjon! Koska saapuu Hän, valosi laps, Messias elämän, ja päästää rikoksien ristinpuusta, vaientaa valheen, väärän vapauden, tuon Antikristuksen, tuon lammassuden, min huuto verenjanoisesta suusta saa veljen veljeänsä iskemähän, maan saartaa hurmehuurun hämärähän!
Lie kiertokaudellasi määrää vailla määrättä lyöneet ajan myrskyveet, on valtakunnat nousseet, vaipuneet, huvenneet vuodet kehään loputtomaan. Mut ensi kertaa, Kaikkinäkeväinen, näkyä kammon katsonet sa moista, kuink' ihmiskunnan sydän-onkaloista luikertaa lohikäärme tuhatpäinen upottain hampahansa lihaan omaan.
Kultainen kehrä vanhain Pääsiäisten, ajaneet liekkivaunus voittain on taivaalla halki aikain ahdingon ijäisyys-ikävästä ihmislasten ja jumal-unelmastaan siivet saaden: on ylösnousemus, on aamu kerran, mi haudat halkaisee ja kuolinpaaden kohottaa yltä sieluin autuasten seuraamaan ääntä kaikkeuden Herran.
Pyhäinen valo vanhain Pääsiäisten, kuin enkel Maarialle lohduks' saa! Oi lausu: käärinliinat aukeaa tään kuolonlaakson, sielut vapautuvat vallasta Vainoojamme, alta aineen, ja Rakkaus ristinpuulla hiljallensa nyt riutuu pois vain ylösnoustaksensa; oi lausu: kauhut nää kuin hourekuvat luo ijäks umpeen uni unhon laineen!