ROHKEAT NEITSEET
Proloogi Suomalaisen Tyttökoulun 50-vuotis- Juhlaan 24.10.1919
Ajatar:
Mik' on tää näky? Mikä outo rotu? Käy impiparvess' aatteen pirran helske, käy hengen pyhätöissä arkimelske. Lien uinahtanut tuokioisen verran, ma luulen, kenties puolen vuosisataa… Sill' aikaa uutta luonut linnunrataa on ihmissuku. Tuon ma tunsin kerran. Nyt sill' on tahto, tapa toisenlainen: on miehen töissä kilpasilla nainen! Mun vanhat silmäni ei siihen totu!
Tuon nähnyt ennenkin oon silmäin palon ja otsan, jota ajatukset uurtaa. Se miehen tunnusmerkiks tiettiin ennen, myös tiedettiin, mik' oli sopivaista, mi miestä kaunisti, mi puki naista! Sai vieno värttinäisen luona puurtaa, mies tietä raivas, vaimo paikkas vaatteen, laulatti lasta päivän tullen, mennen, tai piili sisko pirtin soppeen surren, kun veikko vesille työns' unten purren ja ulos lähti ahtojäille aatteen.
Sa mist' oot tullut, rotu rohkeen neitseen?
On ase vaarallinen vapaus, tieto,
ei sitä huolla joka lapsi lieto.
Näin syöksyt, neitokainen, surman peitseen!
Rientäjät:
Me tuolt' oomme tulleet tummasta yöstä, elon orjuuden pitkästä kehruutyöstä, ah, tuskasta, jolle ei löydy nimeä, salopirtistä, joss' oli pilkkoisen pimeä.
Me tuolt' oomme tulleet muurien takaa, unielosta himmeän luhdin ja kodan, miss' ikuinen ikävä sorteli mieltä. Kuin vainotut linnut me lensimme sieltä. Ei polkuja ollut, tienviittoja muita, suonsilmien kaitoja pitkaspuita me huojuimme ees, suru vei sävelemme… Me itkimme, jotta ois iloa jakaa… Ah, kalliist' on ostettu vapautemme!
Ajatar:
Nään eessäin tuhman neitseen tuhatpäisen, majasta rauhan turmaan rientäväisen. On tieto tuskaa. Virvatulta pelkkää aurinko-ajatus, mi ilmass' helkkää! Pohjoisest' etelään ja lännest' itään sen valta vaeltaa ja kaihon syttää, ei säent' anna, jonka välähdyttää. On suurin tieto: ettei tiedä mitään. Ma tässä istun kädess' surman miekka, tomua tuntilasin mittaan elon, pois ajan annit ikuisuuteen velon. Sa turhaan riennät, hetken lentohiekka!
Rientäjät:
Me riennämme sinne, miss' aika ei tapaa, miss' ihmisen henki on aineesta vapaa. Elon-velkoja, löydä et kuoleman mailla meit' tyhjinä tuhmien neitseiden lailla; sä näät: työlamppumme kirkkaana palaa. Jokin kaukainen kauneus silmäämme hohtaa. Me porrasta käymme, mi ylhäälle johtaa: äly, tieto siin' askel on alhainen vasta. Mut uskossa, toivossa yllämme näämme sädevaipan jo valosta korkeammasta. Sen edessä nöyrtyen painamme päämme. Me riennämme sinne, miss' aika ei tapaa, miss' ihmisen henki on kahleista vapaa!