UUDEN VUODEN KELLOT
Ne soittaa talviaamun hämärään etäältä jostain, oudost' taru-yöstään. Tuhannet polvet niiden helinään jo ennen meit' on heränneet, ja työstään ja elon-onnestaan siin' unelmoineet. On viestit kohtaloiden myrjaadein noiss' säveleiss'. Oi, hiljaa, sydämein: suur' Sallimus lyö kirkonkellojaan! Kautt' aikojen noin sukupuille maan on syntymää tai kuolemaa ne soineet.
Ja kansa nousee, toinen häviää kuin valtamerten myllertävä laine. Mut kukin helmen tuo, mi rantaan jää ja josta ulapoilla laulaa maine, ja kukin iskun iskee vuorostansa. Syvyyden mahti, piillyt pimeään, jo taivas kuultaa kulkuus himmeään, jo tuulet kohinaasi lennättää! Oi heimoni, jo vihdoin nousus nää! Nyt on sun vuoros tullut, Suomen kansa!
Nyt on sun vuoros, valju, orpo maa, kuin helmi hohtaa Pohjantähden alla. Ei kalpaa, uljaammin mi kalskahtaa, ei kannelt' toista, joka kirkkaammalla kielellä helkkäis laatuansa julki! Nyt vapaa olet, lyönyt sortajas! Nyt omas olet, Pohjan valtias! Pitkäisen jylinänä isket, soit! Ijäksi ikees raskaan yltäs loit ja mykän surus, joka suusi sulki.
Laps hankein, kadehditko Etelää, miss' iloisemmat saartuu elinehdot, miss' seetripuita päivä hellittää, miss' uhkuu viinimaat, oransilehdot ja anneist' auliimpi on luonnon laatu? Et! Entist' armaammat vain sulle on nää lumiruusut, virvet viidakon. Sulompaa yrttitarhaa löydä et kuin se, miss' sulle kukkii sydämet, maan parmas kamppaellen kauniiks saatu.
Ne soittaa talvi-aamun hämärään, nuo kellot Sallimuksen, Salaisuuden. Te siunatkaatte nousu heimon tään, niin ett' ois luja ohjiss' onnen uuden se kuin ol' ennen sitkee murheessansa! Etsikkoaika kerran annetaan kansalle kullekin, mut kerran vaan. Nyt uurtuu nimes aikakirjoihin vuostuhansiksi tulikirjaimin! Nyt on sun vuoros, Kalevalan kansa!