SIPRI JA PAPPI.
Pappi pöntössä pakisi.
Siprin ukko ulkotöissä,
opin lautsalla omalla
koki kansaa kaikenmoista,
sysipäätä syynalaista
Herran vahvalla valolla.
Sinne lykkivät lylynsä
alta temppelin ajoivat
kirkon katrahat koreat,
kuulijat kurinalaiset
haapiohon halvan miehen.
Tuostapa paheni pappi.
Saapui saalahan sijoille,
kotahan kotoisen noidan.
Virkkoi:
»Vaeltelet viassa,
ajat Hornan hiirakolla,
Louhen luudalla lakaiset
lampaat Herran huonehesta,
hyvän Kiesuksen karitsat
Perkeleen tulipesähän,
polttohon ijäisen pätsin.»
Ukko uunilta urahti,
uskon piltti umpisilmä:
»Ei ne ehdi Louhen lapset,
Lemmon linnut liiatenkaan,
saati Kiesuksen karitsat,
maata kirkon karsinassa,
unilukkarin lutissa,
kun on kiire kirkkahilla,
hätä häijyillä rutompi
veden viivaan vieremille,
hyvän paimehen parihin.
Kova on kivinen kirkko,
armo alttarin kovempi
sielun sairahan kokea.»
»Kanta kirkon kalliolla,
Kiesus itse sen takoja.
Tie on taivahan tukala,
ylen helppo helvettihin.»
»Niinp' on tiukka tietäjistä,
kovan käyjästä kysyntä,
joka aukoo armon portit,
voitelee sanan saranat,
papin ylpeän ylätse,
aamusaarnojen alatse.»
Pappi partaansa hymähti:
»Hyvä mieli hyypiöllä
itse paavina pakista,
seista synninpäästäjänä,
koota korkeat kolehdit.»
Sipri siihen säätelevi:
»Lienen laatuisa hyvinkin.
Sanon: jo ollahan ovella,
paratiisin porstuassa,
aika on siirtyä sisälle,
kartanohon kaunoisahan,
itseensä ilosalihin.
Siellä istuu jo isäntä,
julkisen Jumalan Poika
edessä elämän leipä,
taivaan kynttilät kädessä.
Sanovi sanalla tuolla,
suulla haastavi sulolla:
Astukaatte atrialle
armon pöytähän pyhähän,
laverille laupeuden.
Lausuu vielä lauhemmasti
lapsille ladun lavean:
Etkö muista muinaistasi,
tunne et tuttua sijoa?
Tääll' itkit ikäsi pitkän,
ikäsi iloinnet vielä
ylhän Ylkäsi sylissä
manttelissa Maariaisen,
valossa Vapahtajasi,
alla kasvon Kaikkivallan.»
Suuttuu jo pahainen pappi.
Sanan Siprille sihahti,
aatoksen apean ampui:
»Jos ois aika ammohinen,
elo entisen tapainen,
autuudestaan ankarampi,
virkavallalta visumpi,
se sun viskaisi vetehen,
rohdintukkona tulehen,
siinä surkea sulaisit,
katoaisitki katala,
ruman hengen ruumenina,
Saatanan purupaloina.»
Vastasi vakainen vanhus:
»Siin' olen sytenyt synkkä,
kitunut eloni kaiken
tuskissa Jumalan tulen,
pirun pitkän pihdin päässä,
viime tuomion vihassa…»
Kuului kolkutus kodassa.
Sipri siirsi säppeänsä.
Tuosta tungeikse tupahan
jälleen raukka raadollinen,
lammas laumasta erinnyt,
tuli henkensä hädässä
apua anelemahan,
hyvän paapan palsamia
sydänkäärmehen kähyihin.
Sipri haavoja siteli,
valoi voiteella sulalla,
medellä makean mahlan.
Siitä kiukaalle kipusi,
kuutamoisen kulmaluille,
avasi sanaiset arkut,
veti viiet virsikirjat
alta salpojen salaisten
suuren Luojan sulkkusista.
Lentoon siipensä levitti
Taaton tuttavan tuville,
enkelten esipihoille,
Kaikkivallan kartanoihin.
Pappi pyörsi pappilahan.