VIIMEINEN LAIVAMIES.
Ma ajelehdin aavalla, yksin ulapalla,
hajalautan hylyllä pirstoutuvalla,
— peru viimeinen parkista »Eteenpäin». —
Se alus oli sorja ja ui kuni kala,
sen miehistökin vankka kuin Rütlin vala
ja sen kapteeni uljahin uros minkä näin!
Sen kansi oli kultaa ja helmiäisen luuta,
sen tuhto tähtineuletta ja masto tarun puuta.
Ei liukkaampaa nähty lie liitelijää…
Sen purjeet oli purppuraa ja kaukokuvitelmaa,
sen lippu laulun silkkiä ja merineitten helmaa;
sen lasti sieluin hukkuneiden helinää…
Ja tiettömillä reiteillä kun haimme tienhaaraa,
niin kokka tunsi komentonsa: aina kohti vaaraa!
ja purjehet puhelivat: reivata ei!
Ja polvillamme kiikkui koko nereiidein kansa;
— ken miestä sukuun suuteli, ken suki hapsiansa. —
Me halasimme hyökyjä ja huusimme: hei!
Me seilasimme seikkailuun, kauneutta kohti,
vain tähti meitä talutti ja päivän käsi johti,
vain Fata morgana, mi häämöittää…
Yli syvyyksien syöksyimme kuin hullut hurjapäiset,
me hehkuimme, vaikk' köli sekä touvit oli jäiset.
Itse piruakaan peljänneet ei toverukset nää.
Nyt kaikki ovat siellä, mistä kenkään ei palaa.
No Herra heitä siunatkoon: he parempaa ei halaa!
Ma ainoa syntinen kellumaan jäin.
Mut yhä, vaikk' on edessäni viimeinen tiima
ja kaarnalastun alta lyö jo aalto ja viima,
ma huudan tapaan entisehen: Eteenpäin!