KUMMITTELIJA
On suruni hedelmätön, ääretön ja hedelmätön kuin meren hiekka. Se painaa kuin erämaa, tuo risatautinen, näivettynyt rintalapsi maaemon sydäntä painaa. Se on kadottanut ruumiin, ajan ja paikan rajat, elämän ääriviivat; se on kuin rauhaton sielu kuoleman jälkeen, utua, sumua, läpikuultavaa pilveä, ei mitään ja sentään jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, pimeää ikävää, taika-uskoa, joka autioittaa talon, ruostuttaa kalman kädellä oven salvat ja saranat natiseviksi, silaa seinät ja lattian kuihtumuksen pölyllä, kutoo akkunoihin lukinlanka-uutimet, tuo pihamaalle pitkän auringonpimennyksen, tukehduttaa rikkaruohoon kukkivat ruusulavat, uuvuttaa unikkojen valtaan nousevan elämän laulua laulavat laihot, luo kuoleman puutarhan ympäri lumotun linnan, vetää, vaivuttaa varjojen, aaveiden valtakuntaan…