MUODONVAIHDOS
Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet, sa päivänkukka lauhain laaksojen! Oi, vaimo, ota poltostani puolet, sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten! Jo sisällön sain kuolon tuskahan, nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin, ma synnyin morsioksi salaman, ma että kerran tuleen heitettäisiin.
Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi. Kaikk' elon nesteet suonistani pois ma antaisin, jos lämmön sulle sois tää loimoni, sa valju kumppani. Oi onnen unelmaamme särkynyttä, mi syntyi öissä leudon kevätsään, kuss' ennen ylenimme ystävinä. Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä? Lie mieles valkeempi ei lieden syttä. Kuink' armahastas jouduit eksymään?
Mies kelmee, musta niinkuin paholainen sisälle kompuroi ja kiroaa, vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää. Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa: »Mies parkani, sa taasko, joko taas, litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?»
Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää, mun heikot, kapinoivat kudossyyni! Sa muistojeni kenttäin keijukainen, tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas, jot' uskollisna uotit kesäst' kesään, nokinen hirviö, mi hoippuu pesään tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen! Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin.
Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin! Minussa kuvaista on vähän kunkin. Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden, mun sydämeni sairaat hermosuitsut kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu. En ole entinen, en aine, puu ma enää, olen poltto, tuli itse, liekitsen unhoituksen uumenitse maapallon sisällä, maapallon päällä. Minusta orpo osa vain on täällä, muu muualla…
Niin, sinut näinkään missä? Se jossain oli niinkuin helvetissä todellakin. Se oisko ollut unta? Todellisuudesta se todellisin tuo oli näky; pauke, ryske sen niin luonnonvoimassansa valtainen ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään maailman luomispäivä ollut pisin.
Ma siellä valtaa käytin, säädin lain. Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään, myös oli yksi orjajoukostain.