NURMI JA NIETOS
Tuhlaajan palaus
Kalvahtuiko jo kanervakankaat rakkailla rantamailla, jossa mun murheeni muinoin lauloi merten aaltojen lailla?
Heittikö härmä jo helmiäisverkon syvien salmien vesiin, joista ma muinen kohtalon virret katselin, kuuntelin esiin?
Saiko jo varhaisen talven mykkyys lapsuuslehtojen teille, vaiko ne vielä tanhuja laatii lehdille kellastuneille?
Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo maailman matkaajalle, syksyn lehdelle, talven hyylle, laululle vaientuvalle?
Kyynel
Mun silmähäni kiertyy kyynel taas verkalleen. Maailman matkain jälkehen sen luulin jo ehtyneen.
Nyt salasinetiksi valheriemun se tipahtaa ja etsii kera uupunehen sielun maan helmaa leppoisaa.
Se ota uhriksi, maan povi armas, pantiksi sen, mull' että tässä alla sammalen on lempee vastaanotto rauhanmajaan, sun syliis, ijäinen!
Orvokki
Sa orvonkukkani, sa siskosein, min siksi tein, kun etsin silmää tummaa, min yöhön hukkuis oma tummuutein, oi siskosein, miks kuihdut multa pois! Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein ja veriruusuin, lumikastanjein, sun sijas tyhjä ois!
Ei lohduttaa se voi, jos rotus toistuu terin miljaardein suv'öissä valoisissa vääräin alla, jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu jossakin joskus, outoin akkunalla, kun sa, min taivas yksin mulle loi, sa ainukainen, auvo sydämein, mi kuollessaskin kulta-unelmat suot perinnöks ja huulin himmennein mua vielä siunaat, koskaan enää et luo auki silmääs, ijäks sammuivat sametti-sielus sanat salaiset.
Oi sydän-ystäväin, oi siskosein, me orpotaimet elon ansar-katon loukossa piileväiset, kuka meistä sit' uskois, että kuolee korvaamaton kauneus elämästä kera meidän ja että, vaikka halki aikojen tuikkaisi tähdet tummain silmien ja tummat sielut sois, ei koskaan tuota kuulu tulevaksi säveltä, jonka kuulimme me kaksi, niin, sinä, minä, ah — me kahden vaan piirissä luonnon, koko laajan maan! Oi orvonkukkani, oi ainoisein, miks kuihdut multa pois!
Kulkuset
Elämän jäiden keskeltä pois unten karkeloon, suv'illan suureen ilohon kaivannut kauan oon.
Jo kuuluu niinkuin kulkuset tuon yli tumman jään; ne kehrää sielun himmeään jääkukkain helinään.
Jääruusut sulaa, aukenee suv'unta tuoksumaan ja kera niiden sydämein kuin ruusu roudastaan.
Jo oudot orhit hirnuvat ja tuisku silmiin lyö. Mut Tuonen impi hymyää kuin lämmin suvi-yö.
Hän on se, unten keijunen, mi kantaa karkeloon, hän on se, jota kaivannut elämän kaiken oon!
Sielunkellot
On hurmemailla marjat hurmeiset, kuin ruusutarha hehkuu veripellot, ja halki ilman kuulaan sielukellot soi pylvästemppeleistä korpien.
Ah, sielut, isäin luokse mennehet, teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain vai elontaistelosta yli voimain te voititteko kruunun kultaisen?
Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus kohoaa ylle kolkkoin surmateiden ja hurmevirtain liioin virranneiden, ne kietoin hurstivöihin valkoisiin. Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus, saaneeko koskaan umpehen ne haavat salaiset, jotka intohimoin laavat syövytti synkkiin ihmissydämiin?
Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu: Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat yltänne heltii tuskain kahleraudat, jää taisteloista muisto valkein vaan, muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu. Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden ja uhrityön jää halki ikuisuuden elämän kukkakuusiin laulamaan.