LUMOTTU METSÄ.
Ritaritaru.
Hän mässäs kuin Belsasar, hän joi ja hekumoi, linnassaan yötä päivää symbaalit, huilut soi. Ja niinkuin Macbeth uusi hän knaapeillensa huusi:
»Ei synny sitä miestä, mi veis mun valtikkain! Tiara onnen murru ei ennen otsaltain, ennenkuin vuori kiikkuu tai metsä eessäin liikkuu!
»Ma vuoren haltioilta kuningaskruunun sain, lumotun metsän aarteet on kaikki hallussain: jok' ainut toive, kaipuu mun tahdolleni taipuu!
»Oon rikkaampi kuin Kroisos!
Auk' aarrearkkuni suut!
Ma loputonta tuhlaan:
mua ruokkii taikapuut,
mua palvoo henkein parvet;
ei ehdy juomasarvet!
»Ei koskaan lopu laulut, ei voima verestäin. Ei hätäpäivää mulla oo ennen edessäin, ennenkuin metsä ryntää tai vuori vettä kyntää!
»Oon Salomon ma suuri!
Käy syliin Zulamit!
On multa loihtu-yrtit,
nardukset, mirhamit,
on nuoruus, jok' ei haihdu,
ei vanhuudeksi vaihdu!
»Ei koskaan tanssi taukoo, ei sammu rinnan lies. Ja vasta silloin, silloin lien myyty, mennyt mies, kun maa ui yli lahden tai puut käy jalan kahden!»
Hän mässäs kuin Belsasar, levosta tiennyt ei. Halk' yön kuin ratsu hurja hänt' elon riemu vei ja onnen hurma pauloi ja bajadeerit kauloi.
Mut kerran keskiyöllä hän lumivalkeaks sai kasvoiltaan ja tyhjään silmäänsä katsoi kaks ohitse soihtuin, maljain, divaanein, tanssitaljain.
Pikarin rikki löi hän ja kimpos pöydästään: hän näki, mit' ei nähnyt muu seurast' yksikään. Ja niinkuin Macbeth uusi hän kauhistuen huusi:
»Ah, kauniit knaapit, neidot, mit' onkaan ilve tää: lumottu metsä uipi veen yli niinkuin jää, maa niinkuin aalto kiikkuu… Nyt metsä, metsä liikkuu!
»Haa, kuulkaa, kuinka ilmaa
sen pieksää tappurat!
Ja tuolla! Nähkää kynnet
ja silmät ilkkuvat!
Hei, velhoilta tie tukkoon!
Kaikk' ovet säppiin, lukkoon!»
Mut vaitiolo kaamee
on ainoo vastaus.
Vain sieltä, täältä kuuluu
salainen kuiskahdus:
»Vei järjen hältä juomat,
nyt jalat alle, kuomatl»
Pois taukoo tanssi, soitto…
Maa viime maljan joi.
Ei enää bajadeerein
iloinen nauru soi
ylitse öisen lahden…
Hän peikkoin kanss' on kahden.
Hän ähkää: »Lemmen ruusut
pois, pois! Ma tukehdun…
Niin suukot niiden löyhkää
kuin haudan avatun…
Ne hengen multa salpaa,
ne lyö kuin sata kalpaa!
»On ympärilläin saarto kuin kätten tahmeain, ne vetää liejun alle, ne imee hurmettain kuin iilimato juuri tai niinkuin lukki suuri…
»Mun vilu on ja helle… Yön kuumat orkideet nyt sydämeeni sataa kuin lumihiutaleet, kuin kuolinhetken kuvat puut yllein kumartuvat…
»Haa, nyt se kaikki kaatuu
mun onnein Libanon!
On joka runko poikki
ja ontto, juureton!
Tyvessä tirskuu peikot…
Hyv' iltaa, iloveikot!
»Niin tutut piirteet! Melkein
teit' uskon knaapeiksein!
Mit' ootte, konnat, tehneet
mun taikatarhallein?
Puut olallanne kiikkuu…
Haa, siksi metsä liikkuu!»
»Ha haa, miest' älytöntä, yön peikot irvistää, on omain kättes työtä palaneet korret nää. On kuivat taikalähtees: me perimme vain tähtees!
»Jok' kerta, jolloin nälkääs rikosten riistaa söit, surmasit sulon yrtin, sen juuret poikki löit, sijalle jätit tuohon yön mustan sappiruohon.
»Jok' kerta, jolloin kaasit sa ilopikariis maan makeuden kuohaa, sait madon kukkasiis, mi raiskas kultakennon, soensi helmen hennon.
»Jok' kerta, jolloin lietsoit sydämes valkeaa himojen hiilloksella, kumarsit kuolemaa, siks povessasi suuri nyt kasvaa kalmanjuuri.
»Ja joka kerta, jolloin sa raivoks sumenit, sa myrkkykeison rintaas vihaisen istutit, mi tihkuu tihun mahlaa: syyn suossa jalkas kahlaa!
»Ja joka kerta, jolloin sun suusi herjan huus', sa yhden annoit meille omaksi onnenpuus. Jos kelle henget suuttuu, lahjansa turmaks muuttuu!»
Hän, lumometsän herra, tään kuulee korvissaan ja näkee silmissänsä pois purjehtivan maan ja tähdet, jotka sammuu, kun aamun karjat ammuu…
Hän vapisee, hän huojuu
kuin vanha lahopuu,
hän sata vuotta siinä
hetkessä vanhentuu…
Hapsilleen sataa lunta…
Hän kuiskii: »Unta, unta!
»Lumottu metsä, kaikki vain tyhjä kangastus, ja knaapit, bajadeerit ja rinnan rikkaus… Mut jotain oli mulla, kun köyhäks näin voi tulla!»
Hän seisoo vain ja seisoo ja tyhjään tuijottaa, hän patsahaksi juuttuu, maa allaan aukeaa… — tie lepoonko vai vaivaan, vain tiennee tähdet taivaan! —
Mut tähdet kaikk' on vaiti. Sen taru kertoo vain, tää että koston työtä oi' onnen haltiain. Kun leppyneet ne eivät, omansa peikot veivät.