DON QUIJOTE.
Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,
ei taltu lapseks laumain harmajain.
Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,
hän kivettyy, ei myötä mennä voi.
Ei viihdä häntä varma voiton tie:
loputon kaiho kauemmaksi vie.
Kuin outo, orpo täällä kulkee hän
tenhoissa suuren jumal-hämärän.
Hän näyt näkee, joita muut ei nää;
hän muille arvoitukseks, narriks jää.
— Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan
suur' don Quijote taas nousee satulaan! —
Hän haamun lailla katvehessa kuun
yön tuulta vastaan samoo taisteluun.
Saa ritariksi ruusun kuollehen;
voimansa varisee kuin lehdet sen.
Hän kesken teon myrskyn pauhaavan
laul' yksinäisen laulaa unelman.
Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen
hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,
jäljettä rauentuen rantaan maan,
syyskellastuvain kaislain kahinaan.