EINO LEINOLLE
6.VII.1918.
Suomen suven suuri lapsi, kansan hengen kannelniekka, usein itkit halla-öissä, useammin vielä iski tuskas tulta, löi kuin miekka; sotatorvin helskyi hiekka, missä vierit, unten urho, päitä listit noidan lieron eestä heimon kahlehditun, vasten valtaa suuren Kieron,
Vastavirtaa viljoin sousit, tuosta tietäjäksi nousit, ilmoille toit syyn ja salan muinais-yöstä Kalevalan, kukkalatvan liitit juureen, valonsotaan soitit suureen, taikas kaikui taivahalla: humisit kuin harmaa honka taikka vanhus valkohapsi, sinä, suven suuri lapsi!
Kuka arvas loitsus hinnan! Alla kovan pantsarpinnan värähteli vienot kielet niinkuin vaski vaaran alla.
Jo lie tullut Suomen suvi, Sampo kaunis saatu käteen, jota kauan kaihoit, toivoit, Suomen nuori Väinämöinen, vaikk'ei soi sen kansi karu kuin soi kieli unten säteen, sydänkaihos tuhat-öinen!
Viel' on surman tiessä mieli musta, paino yllä, alla, uhkaa täynnä ilmanpieli. Sentään voi jo vapaa kansa ylös nostaa kilvellensä vapahaksi laulajansa.
Kiitos sulle, Suomen sulho, kansan hengen kannelniekka, että välkkyi vaskivyölläs sekä kannel että miekka, että helkkyi hallan maassa sankarlaulus raskastöinen!
Välky, helky eelleen meille, sotapappi hengen työssä, tietäjämme, taitajamme, loihtijamme Lapin yössä! Viel' on meillä taival pitkä aurinkohon Suomen suosta. Loista yllä Suomen saloin niinkuin omatunto jaloin.
Mistä kuljet, kaikki tietää: polku kaunein kulkee tuosta noustaksemme jumaloitiin, niinkuin nousee kaipuu noihin henkes pyhäisimmän pyyteen: ikuisempaan ihmisyyteen!