HELMIKUU.
Talven helmi, taivaan tähtiseule, pimentoihin unhoitettu kuu, hanki-valkeata valtaa käytän, mieltä puhtaampaa kuin kukaan muu.
Veret kuumat hyydän, liikkeen jäädän!
ajan kello hetkeks seisahtaa.
Hiljaisten maan lasten sieluun silloin
ikuisuuden aatos lankeaa.
Seulon sieluja, oi, pakkashenget!
Surmatkaa ja kootkaa aarteeseen!
Sen vain korjaan, joka kylmän kestää,
ikihelmeks käyvän kyyneleen.
Kiteet kulmillain on tähtiyöltä;
helkehuntu lahja alku-jään.
Vilu vieras tääll' oon, Pohjan vanki,
kruununi jäi aikain hämärään.
Lien ma elon kaiken kaukotaulu,
tausta, loppu, liikkumattomuus.
Kerran vielä kaiken luomakunnan
saartaa sama himmee hiljaisuus.
Kaartaa kimallukset äärtä vailla
rantaa autioiden maisemain.
Kalmistossa valkohiutaleiden
ihminen ja aika, muisto vain!
Silloin istun jälleen kruunu päässä
äyrähällä tyhjyyden ja yön,
tutkin linnani jääkuvaisesta
turhaan jälkeä poislaastun työn.
Lumiruusuin kuudankatvehessa
kerran iki-unta uinut maa.
Hetken hermot, turhan työnne orjat,
kuumehoureestanne lakatkaa!
Astu sielu sydämeni jäähän,
haaveitteni hopeehelinään!
Kiedon laakealla vilpehellä
huomishuolten liekitsemän pään.