JUHANNUSTUNNELMA 1918.
Maa kylvetty hurmein vehreään vaipoittuu ja täyteen kukkahan puhkee tuoksuva terttu. Mitä tiedät sa kertoa portilla pihlajapuu? Kenen haudalla kaihoas helkytät, koditon kerttu? Liet eksynyt seutuun outohon merien takaa: pesäräystähäs poissa on, ystäväs maassa jo makaa…
Niin, käynyt on myrsky, mut jälleen puhdas on sää. Oi, lennä, leivonen, ilmojen korkeuteen ja kaksin verroin kirkkaana kauneus nää maan, taivahan loiston, järvien kimmelveen!
Mies miekan töiltä astuvi verkalleen kotipientaren luo, luo kuokan ja viikatteen. Lemu tuttu jo sieraimeen käy mullan ja havun ja leyhkäys lehmihautehen, turpeen savun; ja kyynel poskelle karkeelle herahtaa:
"Ole siunattu, siunattu, ravinnon-antaja maa, sa isien maa, min puolesta munkin suotiin pisar vertani antaa, kun vapauttasi luotiin! Maa ravinnon-antaja, antaja ikuisen unen, sun helmahas suureen kohta ma unhoittunen, ijäks raukenen pois, — mut taistoni palkaks saan ma maata mullassa kukkivan, vapaan maan!"
Jo korpitemppelin korkeat kellot soi. Salon humisevaisen himmeään siimekseen, syvähetteiden luo, ne kutsuu kalvahtaneen. Nyt on luonnon juhla ja Luojan, mi luodut loi: maa loukattu leppyy, jälleen lahjoja jakaa. Suven laupiaan suurelle Luojalle kumartakaa, te ihmiset kaikki; vain taittuva kaislan korsi on ihmisen tie ja vallassa Korkeimman. Ei kypsytä tanner tallaama herjaajan elon tähkää, tyhjäksi jäävät auma ja orsi.
On merkit oudot taivaalla, maassa ja veessä: on takana taistelu, raskaampi kenties eessä. Maa laupias, liittomme yhdy ja vaarassa auta, tään antaos murheenlastesi laakson itää; sun lupaamme ijäti pyhänä, kalliina pitää, sa vapaussankariemme sankarihauta!
On luonnossa juhla, mielissä hartaus vakaa.
Te ihmiset kaikki, luonnolle kumartakaa!