KADONNUT JOULU.
Taas Joulu-aamu sarastaa kuin muisto lapsuuden. Mut kansat kaikki arastaa äänt' ylhäin kellojen.
Maa-elon enkelhaaveita
ne ennen meille toi;
nyt on ne surman aaveita:
kuin ilkkuen ne soi!
Lie tehnyt iki-pahoja
syän rakkaudeton,
kun kylvi hurmein ahoja
käs' inha inehmon,
kun herjas rauhaa tähtien
raudalla murhamies.
Himmeenä siitä lähtien
on ollut Joulun lies.
Ei tähtiä, ei Joulua,
vain kuolon kulkuset!
Elämän kovaa koulua
pyhät ja arkeimet!
Ei vehnästä, ei olusta
myös yhdelläkään lie!
Ei tiedä kenkään polusta,
mi Joulukirkkoon vie.
Kuin eksyneet me harhaamme,
me tuhmat lapset maan.
On kadoksissa parhaamme,
ei tuika tuletkaan.
Ei kutsu rauhan kuusien
säteilyt kulkijaa.
Vuossatain vanhain, uusien
yömyrskyt meuruaa.
Oi milloin, milloin heräämme taas enkel-lauleluun, maan lapset kaikki keräämme taas ympär joulupuun?