LUX.
(Victor Hugo).
I.
Oi, vastaisuus! Näky valkea tuolla! Kaikk' kansat on vankilan ulkopuolla. Sora, hiekka jo heilivi vihertyen, kulot kasvavat umpeen nurmikkomailla. Maa seppelepää on morsion lailla ja ihminen ylvähin ylkä on sen.
Kuin hämärän halki tai verhotun uksen viel' aaluu kauneus kangastuksen, mut kerran me täyttyvän tiedämme sen. Vapahiksi me kerran pääsemme ihan, jos menneisyys kävi merkeissä vihan, tulevaisuus tulkki on rakkauden.
Jo nytkin syvältä synkeydestä soi sävele kansojen veljeydestä, se taivaalle kiuruna kirpoaa, ja kohtaloin kolkkojen, murheemme yllä se helkkyvi vienolla hyväilyllä. Oi, siivekäs haave, jo luoksemme saa!
Te nähkää, yö on jo valkenemassa!
Maailmassa suuressa, vapautuvassa
Capetingit ja Caesarit syösty jo on.
Jo hoivansa taivaan hengetär tarjoo:
sukupuut täyskypsät piiriinsä varjoo
suur' rauhansiipi liikkumaton.
Oi Ranska, suortunut vaivojen alta!
Oi terve, valkeain huntujen valta
ja voitto jälkehen kauhujen yön!
Taas sees on taivas ja linnut on täällä,
orapihlajain oksilla, päittemme päällä;
pajat puhkuu ja lietsoo painetta työn.
Ja tapparat, keihäät joutavat loukkoon, tykit, pommit ruosteisten romujen joukkoon; ne unheessa maatuvat, murtuvat pois. Koht' enää ei jälellä niistä sen verran, että kourulla koukata vettä vois kerran, että sirpaleen laidasta sirkkunen jois.
Katos kauna ja syy, vihamieliset linnat.
Sama täyttävi tunne nyt kaikkien rinnat,
sama kaikille viittovi määränpää.
Näin Jumala sielumme liittävi yhteen
ja sitovi kansoista kaunihin lyhteen.
Hätäkellojen köys saa levähtää.
Oi katsokaa, välke ui taivaan rantaan! Se kasvaa, sen loisto jo kauaksi kantaa, jo joudumme valtaan valkean sen. Tasavalta maailman, eessäin sun näen! Jos lienetkin vielä nyt pienoinen säen, olet huomenna aurinko ijäinen!
II.
Kovan kohtalon lyömät, ei kauan se paina! Kuin vuoksi ja luode niin vaihtuvat aina valot, varjot Salliman lain. Pahat päivät haihtuvat varjon lailla. Pian riemuaa kansat auringon mailla: yö unt' oli vain!
Ajat onnellisemmat koittavat meille
ja kansoille kaikille vapautuneille.
Enää orjuutta, kurjuutta ei!
Vaan juhannusvirttä olemassa-olon
koko ihmisyys soi, tie häädetyn polon
kun kotihin vei.
Hirmuvaltiain sammuvi sumea suku,
punaruskossa nousevi uus ajan luku
sinitaivahan kannellen.
Käsi kädessä, veljinä ihmiset kulkee,
jumaluus sama,:suur', heidät helmaansa sulkee,
Isä kaikkeuden.
Soi rauhan viestit jo yllä ja alla; ne ruokopillillä, pasuunalla kautt' ilmojen kuuluuttaa: Ole vapaa, maa! Enää orjuuden vaivaan sua tuomita ei! Ole kaltainen taivaan polo ihmisten maa!
Edistys, tarutammi, sen keskelle juurtuu;
Ameriikan ja Euroopan saartavaks suurtuu
pyhä laulujen puu.
Sen oksilla valkeat kyyhkyset häilyy,
sen kautta päivällä aurinko päilyy
ja öisin tähdet ja kuu.
Tää haave ylväin totta on milloin? Me marttyyrit haudassa liemme jo silloin, nuo kauniit kun kahleetta käy. Käy autuaampina aamun he koissa, kun meille, ah, Tuonelan kammitsoissa yö hämärtäy.
III.
Kylät, kaupungit riemua täys, elon intoa sorjaa! Taivaalla ei helvettiä, ei lain alla orjaa! Ja missä lie pyövelin piilu? Se tuntematon maan uudesti-syntynehille heimoille on. Ei onnea yksilön kurjuus kansojen salpaa. Sotamiestä ei enää, ei rintamaa, tappavaa kalpaa, verotaakat on poissa, myös ristit jo hyljättiin. Tahra Euroopan tää: kuninkaitako palveltiin? Ameriikan ihmetys: orjia ollutko meillä? Runo, tiede ja taide käy oppaina elämän teillä. Pois hälveni huoli, ja kuivui jo kyynelveet. On jalkarautansa kahlitut karistaneet. Kuin perhettä samaa suuri on ihmiskunta, pyhä kaikkien työ, teko vastaava parhainta unta. Elonpäiviä kiertää kiitosvirsien vuo: yhtä kallis on korsi, min pieninkin kekohon tuo, Tää ääretön, summaton, valossa-kylpevä kansa se heikoimmallekin velkaa on onnestansa, sille suonut on lahjan halvimman torpan mies; joka yksilön rinta on yhteisen työpajan lies. Ikivihreät kuuset, voittajat myrskyjen rankkain ja tuuheat oksat ja lehvät tammien vankkain ja seetripuut vanhat, graniitti-kuoriset nuo, kaikk' kilvan toukokuun sirkulle suojaa suo; värähtää jättien sielu ja valtaisan orren ne hellästi kaartavat katteeksi ruohonkorren.
Oi aurinko-maa, sädehohtava tulevaisuus!
Sun henkesi nousu se on, sa ihminen uus!