MAAN NOUSU.
Tuhatvuosien tyrmästä, vuorien alta maan sankarit rynnistää: Enää heimoushenkemme maata ei malta! Nyt voita tai hangelle jää! Maa, orjuuden käynyt mi on joka asteen, elon hinnaksi vaativi hurmeisen kasteen!
Puna-aurinko nous, loi luontomme tenhoon,
yön päiväksi vaihettaen.
Kuin saapuvan Väinämön vaskiseen venhoon
me katsomme kaarehen sen.
Uus Sampo jo soutavi kannella taivaan;
ijäks vallattu on se nyt tietäjän laivaan.
Taas Kaleva kasvaa ja Karjala suurtuu, elon kauneus karkeloi; nimi Suomen uutena lauleloon uurtuu, maanpiiri sen virsiä soi. Sen kannel ja kalpa nyt kilvan kaikaa tätä kansamme kohtalon korkeinta aikaa!
Mut sankarivainajain karsikot suuret iki-ylväässä murheessaan kera sankarten kätkevät Sampomme juuret syvän helmahan synnyinmaan. Sitä sielt' enää riistä ei Louhen valta, maan suojelushenkien siipien alta!
1918.