PÄIVÄNLASKU.
Jo päivän läikkä painui vuorten taa. Se sinne palajaa, miss' alkaa aamun maa, tie ilman kotkien taa yltää pilvien ja metsän harhasalit aukeaa, ja minne sielu mun, yön helmaan vangitun, ah, ijät kaiket turhaan halajaa!
Maa huoliutuu huntuun illan sään. Pien' peippo aran pään jo verhoo siivellään, siks kunnes aamun koi taas yllään karkeloi, vain ihmislaps jää pitkään ikävään. Niin sydän verkkaan lyö, kuin sais jo iki-yö, kaikk' ainiaaks jäis alle varjon tään.