STYXILTÄ PALANNUT.
I.
Aattelen, mietin menneitä aikoja, jotka ma taistelon hurmassa vietin.
Tuska ja riemu nuoruuden taikoja, loihtuja sainion sammuneen! Armoton autius, tyhjyyden tuijotus kytkevi mielen muinaisen muistelon hiillokseen.
Oi elämääni! Kärsimyshetkein liekkinen kehrä ympäri pääni, marttyyrikirkkaus aurinkoretkein yllä mun haahteni joella Styx'in, noin minä halasin suurena, yksin, salaisen sankariratani päättää!
Äyräältä palasin sisäisin vammoin, jäsenin rammoin, harteilla taakka ikävään, hämärään, pirttiin pimeään.
Näin saan riutua ääneti, salassa, yö sydänalassa kuolohon saakka.
II.
Niin vielä leikin, laulan elämästä kuin tuhat kertaa muinoinkin ma tein, mut varjo vain oon elon mailla näillä: siit' irti ammoin on jo sydämein.
Tuoll' alla akkunani keltakrassit kuin kulta aaltoo, säleen alta soi kuin tuttu sydänhelke. — Kaiku menneen! Noin nauraa, itkeä en enää voi!